Heidi Jaatinen:Jono, 2011.
Aina Kuluntalahti on kirjastonhoitaja, joka on naimisissa maailmankuulun taidemaalari Aarni Härkäsimpun kanssa. He asuvat kylämäisessä kaupunginosassa omakotitalossa. Lähellä taloa on harju. Talon vieressä harjun suuntaan sijaitsee lihakauppa ja palvaamo, mikä on erään tangokuninkaan lapsuudenkoti.
Erään intohimoisen rakastelun huippuhetkellä Aina sattuu sanomaan ”Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi.” Niinpä yllättäen talon pihalle ilmestyykin miehiä, jotka muodostavat jonon. He ovat miehiä laidasta laitaan eri ammattialoilta. Aarni on aluksi siinä käsityksessä, että jono on hänen ihailijajoukkoaan. Hän ikäänkuin omii jonon. Jono alkaa elää omaa elämäänsä.
Jono odottaa ja odottaa ja paisuu. Tarvitaan monenlaisia toimenpiteitä, että kaupunginosa selviäisi jonon kanssa. Jono tuo toisaalta jonkinlaista uutta yhteisöllisyyttä ja elämää ympäristöön. Mutta mitä jonolle tulisi tehdä tai miten jono sitten häviäisi?
Tarina on kuin hulvaton satu tai fantasia, jolle lukija alkaa ankarasti etsimään vertailukohteita. Kirjan teksti itsessään vastaa kysymykseen Aina Kuluntalahden ajatuksin: ”Minua suututti, että olikin pitänyt valita mies, joka maalaa nonfiguratiivista taidetta, miksi en ollut marssinut taideteolliselle kurssille ja valinnut jotakuta, jonka töistä heti näki, mitä ne esittivät.” Kirjailija maalaa kuin surrealisti Marc Chagall. Hän luo sanojen uskomattomia ilotulituksia, tekee juonikäänteitä, paisuttaa ja korostaa, kääntää päälaelleen, eikä päästä lukijaa ihan helpolla. Vai mitä olisi, jos seksuaaliterapeutin istunto alkaisikin todellisuudessa siten, että terapeutti tarkastelisi ja arvioisi pariskunnan yhdyntää käytännössä, aidossa autenttisessa tilanteessa?
Entä kirjan loppuratkaisu? Miten se rakentuu? hyvin on mielestäni kirjailija lopunkin rakentanut. Jono pysyy koossa ja tarina ehjänä loppuun asti. Ajatuksia, mielikuvia, tunteita kirja ainakin avaa lukijassaan tabuja rikkoen.
Se on kielen ja sanojen tykitystä, mielikuvien iloista lentoa, superorgasmi tai superorganismi kirjan sanoja käyttääkseni.
”Seksiin tarvitaan järkeä ja muotoa, kokonaisuutta, jossa on itua, alku ja loppu.” Tämä ikäänkuin seksiohje taitaa olla paremminkin hyvän kirjan kirjoittajan ohje pähkinänkuoressa.
Tämä absurdi ja farssimnainen tarina voi olla kannanotto yhteiskunnan yliseksuaalisuutta vastaan tai sitten ei. Yhtälailla sen allegorinen teksti voi olla kannanotto mihin tahansa muuhunkin tai sitten ei.
Marja Siponen
kirjastonjohtaja
