KAHDEKSANKYMMENTÄLUVUN puolivälissä ilmestyi Jorma Ollikaisen (1913–1972) kirjoittamista lehtiartikkelista koostettu kirja: Pieninkä – Erätarinoita Itä-Karjalasta 1942-44.
Kirjan kokosi toimituskunta Ollikaisen Savon Sanomiin kirjoittamista tarinoista, jotka ilmestyivät kahtena juttusarjana vuosina 1957–58 ja 1969–72. Ollikainen toimi Pieningän alueella jatkosodan vuosina sotilashallinnon palkkaamana ammattimetsästäjänä ja –kalastajana, pyytäen Raappanan miehille leivän jatketta.
LUIN kirjan heti tuoreeltaan. Ollikaisen jouheva ja mukaansatempaava kerronta Pieningän erämaasta laittoi mielikuvituksen laukkaamaan.
Itse Pieninkä ei ollut silloisesta työympäristöstäni kovinkaan kaukana, käytännössä se alkoi heti rajan takana, jonka vartta noina vuosina rajavartijan työssä kävelin tai hiihdin. Tähystystorneista näkyi pitkälle Pieninkään, jossa metsämeri aaltoili korkeina vaaroina.
Ollikainen on rajannut Pieningän ydinalueeksi Repolan – Rukajärven – Paateneen – Porajärven – Lentieran välisen erämaan. Se oli ennen sotia Euroopan suurin tietön salo. Toisin kuin Ollikainen väittää, se ei ollut asumaton. Pieniä, muutaman talon kyliä oli sijoittunut eripuolille laajaa erämaata. Näitä kyliä yhdistivät ikiaikaiset polut, joita pitkin pääsi itään tai länteen, tarpeen mukaan.
Ennen retkeä katselin Pieningän kokoluokkaa satelliittien kuvista: pituutta etelä–pohjoissuunnassa Porajärveltä Muujärven tasalle, eli Rukajärventielle, kertyy 147 kilometriä ja leveyttä länsi–itäsuunnassa Lentierasta Ontajärvelle 107 kilometriä. Näin laskien tulee salolle pinta-alaa 15720 neliökilometriä (samaa kokoluokkaa on Kuopio – Kiuruvesi 102 km ja Pyhäsalmi – Kiuruvesi – Nurmes 157 km välinen alue Suomessa).
OLLIKAISEN ajoista Pieninkä on muuttunut paikoin rajulla kädellä. Puuta on hakattu ja sitä on kuljetettu Lieksan– ja Tuulijokea uittaen ja tietä Inarin ja Kokkojärven rajanylityspaikkojen kautta puutavara-autoilla Suomeen. Myös Neuvostoliiton ja nyttemmin Venäjän omille puunjalostuslaitoksille on Pieningän vihreää kultaa virrannut sotien jälkeen rakennettuja teitä ja rautateitä pitkin.
Vielä sota-aikana Pieninkä oli erämiehen paratiisi, riistaa ja kalaa oli tyhjiin pyydettyyn Suomeen verrattuna todella runsaasti – myös petoja. Näissä erämaissa säilyi sukupuutolta metsä- eli Suomenpeura, Rangifer tarandus fennicus. Suomessa se metsästettiin loppuun jo 1800-luvun lopulla.
Miltä täällä tarunhohtoisessa salomaassa tänä päivänä näyttää? Siitä halusimme pienellä neljän miehen retkiosastolla ottaa selvää hiihtämällä sen halki ensin etelään ja itään. Retken aloituspiste olisi luontevasti ollut Lentieran kylä, mutta se on nykyisin Venäjän rajavyöhykettä ja vyöhykelupaa emme ruvenneet retkeä varten metsästämään Venäjän rajavartiopalvelulta. Näin päätettiin aloittaa hiihto Rukajärven tieltä, Luusinkajärven tasalta, riittävän kaukana haukkana valvontaa suorittavista rajaviranomaisista.
KOHTI PIENINGÄN KYLÄÄ. Suunnitelmat ovat erikseen kuin toteutus. Ensimmäisenä retkipäivänä ei henkilöautolla ollut enää Mujejärven liittymän jälkeen mahdollista ajaa Repolaan vievää tietä – ainakaan kolme raavasta miestä kyytiläisenä. Pariviikkoa jatkunut usean lämpöasteen suojasää oli pehmittänyt paksun polanteen, johon puutavara-autot olivat halkaisseet syvät renkaiden urat. Auto juuttui pohjastaan kiinni.
Varusteet pois peräkärrystä, auto ympäri ja Tsirkka-Kemijoelle vastaan kaverinsa kyydissä tullut Volodja Romanov läksi sillä kohden Ontajärven kylää eli retkemme päätepistettä. Lähtöpisteeseen Luusinkajärven tasalle jäi vielä vajaan 20 kilometrin matka. Marssimme aluksi tietä sukset kannossa läntisen Muujärven liittymän tasalle, siitä alkoi järvien ja lampien ketju etelän suuntaan, jota päätimme seurata. Tässä nousimme tieltä metsään ja suuntasimme hiihtäen kohden vanhaa Pieningän kylää.
Eero veti Riston avustamana varusteita ahkiossa, minulla ja Istolla oli rinkat kannossa. Muujärven jäällä oli kohtuulisen hyvä hiihtää rantaa, mutta keskemmällä selkää vesi nousi ladulle ja vei suksista luiston. Eteenpäin kuitenkin päästiin. Vesistöillä oli talvikalastettu, moottorikelkkojen telanjälkiä risteili pitkin ja poikin. Myös ahman ja parit hirven jäljet pantiin merkille.
Illan alkaessa hämärtyä päätettiin leiriytyä. Mutta missä on ahkiossa päällimmäisenä ollut lumilapio? Pudonnut! No, nousin suksille ja vajaan kymmenen kilometrin hiihdon jälkeen lapio löytyi. Kerkesin leiriin ennen täyden pimeyden laskeutumista. Ilta meni ruokaa laitellessa ja tulipuita tehdessä.
Yöpymisvälineenä oli kamiinalla varustettu Leko-teltta. Kun alettiin asettua yöpuulle, huomasi Risto makuupussinsa myös pudonneeksi matkan varrelle. Näin jo toinen varusteiden hakuretkikunta, nyt Risto ja Isto, suuntasi tuloladulle viipyen hiihdollaan yli puolenyön, pussihan oli tietysti kauempana kuin lapio. Tästä opimme ainakin sen, että ahkion suojakankaan päällä kuljetettavat varusteet kannattaa sitoa kunnolla kiinni.
TOISENA retkipäivänä hiihdettiin kohden etelää ja Pieningän vanhaa kylää. Heti aamusta tavattiin kolmen metsäpeuran jäljet. Yöllä oli pakastanut ja matka joutui hankikantoa pitkin. Puolelta päivin veti pilveen ja iltapäivällä alkoi sadella märkää räntää.
Samalla tultiin metsäpaloalueelle ja sitä riitti vielä hiihdettävää Voloma – Lentieratien varsilla, arviolta kokonaisuudessaan sellaisen 25 kilometrin pituudelta, eli tuhansia hehtaareja. Retken jälkeen selvisi, että suurmetsäpalo oli raivonnut alueella kesällä 2013.
KAHDEN yöpymisen jälkeen oltiin vanhan Pieninkä – Honkaniemi uran varressa. Tähän jätettiin varusteet ja hiihdettiin ilman reppuja ja ahkiota itse Pieningän kylään. Kylä on hieman suurellinen sana kuvaamaan paikkaa. Siellä on ollut ennen sotia kaksi taloa Pieninkäjärveen pistävässä niemessä. Varmaan sotien jälkeen näitä pieniä kyläyhteisöjä ei enää asutettu uudelleen. Uusi Pieningän kylä on rakennettu viisitoista kilometriä idemmäksi, rautatien varteen. Nyt täällä vanhassa kylässä peltoaukiot ja kivijalkojen vierukset kasvavat tukkiluokan koivua ja rannassa on vain kalastajan kyhäämä maja. Kaikesta huolimatta vaikuttava paikka, tänne kiteytyy Pieningän erämaan muutos – soita on ojitettu ja läheiset vaarat on hakattu jokunen vuosikymmen sitten paljaaksi. Nyt niillä ylenee jo nuori metsä.
Vaarajonon yli itään
PIENINKÄJÄRVEN itäpuoleinen vaarajono nostaa huippunsa lähes 400 metriin. Metsäautotiellä, joka seuraa ikiaikaista polku-uraa, riittää nousua kolmisen kilometriä ja harjanteen päällä mäen ei kannata antaa maksaa velkaansa, siitä pitivät huolen tielle lumen painosta kaareutuneet nuoret koivut ja männyt.
Täällä osuudella on Pieningän hirvien talvilaitumet, arvioimme niitä olleen reitillä parikymmentä eläintä. Myös ahman jälkijono ja kolmen suden jäljet tulevat vastaan. Mikään riista- ja petoaitta Pieninkä ei nykymuodossaan enää ole, sen ovat jo aiemmat retket todistaneet. Riistaa on kaikelta osalta vähemmän kuin Suomessa.
RETKEN viidentenä iltapäivänä pudottaudumme Tsiasjärven jäälle. Täällä on kolme erämaajärveä yhdessä nipussa: Tsias- , Talvis-, ja Palojärvi. Ympärillä kohoavat jylhät metsäiset vaarat, joissa vain muutama hakkuuaukko loistaa valkeana. Tsiasjärven koillisrannalla on Honkaniemen kyläaukio. Vuonna 1935 kylässä on ollut 13 taloa. Nyt muutama uudempi rakennus, lähinnä kalamajoja, seisoo entisten metsittyvien peltojen keskellä. Vanhat karjalaistalot on taidettu purkaa ja siirtää uusiin, rautatien varren kyläkeskuksiin, kuten Volomaan tai Mujejärvelle.
Seuraavana aamuna Tsiassalmen kylässä odottaa yllätys: lähes uusia hirsikämppiä on pystytetty puolenkymmentä entiselle kyläaukiolle. Sähkövirtaa tuottaa aurinkopaneelijärjestelmä. Kämpät eivät ole lukossa, joten niitä tutkitaan mielenkiinnolla. Paperista selviää, että tässä on Talvisjärven lomakylä. Viimeiset lomailijat ovat myöhään syksyllä jättäneet paikan siivottomaan kuntoon, astiat pöydille ja puurot kattiloihin. Paikasta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista nettiosoitetta: www.talvisyarvi.ru.
PÄLKKYLÄN VALLOITUS. Palojärven itäpäässä helppo eteneminen jäitä ja teitä myöden oli päätöksessä. Järven päästä suunnattiin kohden koillista ja Pölkkylän kylää. Välissä oli metsittyneitä hakkuuaukkoja ja mäkimaastoja ja ne ovat ahkionvetäjille myrkkyä. Karttaa tutkimalla tulee eteen myös pelko siitä, onko Pölkkylän pohjoispuolella virtaava Volomajoki kantavassa jäässä. Jos ei ole, se tietää yhtä päivämatkaa lisää, jos se joudutaan kiertämään Voijärven kautta. No, tämä riski päätetään ottaa ja suunnattiin soita, lampia ja järvenlahtia kierrellen kohden päivän tavoitetta. Loppumatkasta jo helpotti, kun päästiin Pölkkylään johtavalle tiestölle. Leiri pystytettiin lähelle Pölkkylänjärveä.
Seuraavana aamuna päästiin kylään. Tavanomaiseen tapaan kylä on hylätty jo vuosikymmeniä sitten, mutta poikkeuksellisesti paikalla oli vielä lahoamaan alkaneita talojen hirsikehikoita. Talot ovat olleet tyypilliseen karjalaiseen tapaan kaksiosaisia, toisessa päädyssä asuivat ihmiset ja toisessa kotieläimet. Metsittymään alkanut kenttä viettää kohden järveä. Tätä kylää piti heinäkuussa 1941 hetken hallussaan Stalinin kanavalta paluumatkalla ollut kornetti Jorma Hämäläisen johtama kaukopartio. Kiinnostuneimmat voivat lukea partion seikkailuista Onni Palasteen dokumenttiromaanista: Siviilisissit Stalin kanavalla. Siihen aikaan kylässä oli 12 taloa.
PÖLKKYLÄNJÄRVEN ylityksen jälkeen alkavat laajat suoalueet. Niillä risteilee runsaasti hakkuissa käytettyjä talviteitä. Valitettavasti metsäkannaksilla nämä urat katoavat tiheikköihin, mutta kannasten takana avautuu aina uusia aavoja. Jännitys nousee kun lähestytään Volomajokea. Yhtenä mahdollisuutena käy mielessä kunnon koplukan teko, jos joki on sula. Tarveaineista ei täällä ole pulaa. Joki on kuitenkin vankassa jäässä. Virtaus näin soiden keskellä on sen verran heikkoa, että mennyt lämminjakso ei ole pystynyt sulattamaan jääpeitettä. Tässä pidetään ansaittu kahvitauko.
JOLMAJÄRVEN yli kohden Ontajärveä. Näiltä paikkeilta joen ylitti ja myös sen pohjoispuolella olevan 12 kilometriä pitkän ja useita kilometrejä leveän Pimeäsuon kuuluisa Puutoisten sissiprikaati matkallaan etelään 15.–16.7.1942.
Meidän retkikunta kaartelee lounaasta kohden koillista pitkin näitä aavoja suojuotteja, jotka ovat pahimmoilleen kaakko – luode suuntaisia. Onneksi metsäkannakset ovat kapeita ja ahkiokin sopii kohtuullisen helposti luiskahtamaan puiden välistä suolta toiselle. Auringon painuessa kohden horisonttia suunnataan läntisen Jolmajoen rannalle. Siihen perustetaan viimeinen yöleiri.
SUUNNITELMASTA poiketen ylitämme Jolmajärven suoraan yli itäisen Jolmajoen suistoon, josta nousemme kelkkauraa kangasmaastoon. Kelkkaura kääntyy Korpilahden ja Kuusiniemen väliselle tielle, mutta me pyrimme kohden Unusjärveä ja joudumme ylittämään muutaman ryteikkökannaksen, ennen kuin järven jää on suksien alla. Luisto kierällä jäällä on hieman liiankin hyvä ja reisilihaksia joutuu jännittämään pitääkseen sukset sopivalla leveydellä. Etenemismuotona on tasatyöntö.
UNUSJÄRVELTÄ katsomme parhaaksi reitiksi kiertää Roksjärven kautta kohden Ontajärven kylää. Näin vältetään arvatenkin tiheä taimikkoalue ja ojitettu välisuo ennen Lajaanijärveä. Roksjärven lahden ylitys on retken helpoin osuus, navakka myötätuuli tuo lähes omalla voimallaan yli jään. Kohta olemmekin jo Ontajärvelle vievällä tiellä, jota joudutaan pätkä kävelemään ennen kuin päästään taas suksille.
Suuntaamme suoraan Lajaanijärven pohjoispään kautta suoraan kylään. Kylän kalmistokumpareen vankat petäjät ovat oiva maamerkki ja Romanovien talo on aivan kukkulan vieressä.
Volodjan lämmittämän saunan lauteilla on mukava kerrata retken vaiheita ja vastuksia. Hiihtomatkaa kertyi Pieningän läpihiihdossa yhteensä 232 kilometriä kahdeksassa päivässä.
Ryhmä Pieninkä Pieningän retkellä:
Eero Oura
Risto Kiiskinen
Ari Komulainen
Isto Turpeinen
Ryhmä Pieningän retki Pieninkään 9.-16.3.2015
Kylien tiedot
Antti Haapalainen: Venäläinen Itä-Karjalan topografinen kartasto 1:100 000 vuodelta 1935 14.Divisioonan toiminta-alueelta ”Suomennettu versio”
