KIURUVETINEN Seija Pennanen saa sunnuntaina presidentti Sauli Niinistön myöntämän Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalilla kultaristein huomionosoituksena merkityksellisestä kasvattajan työstä. Pennanen on huomionosoituksesta iloinen, mutta myös surumielinen, sillä hän haluaisi mieluummin olla taustalla. Hän kun ei tykkää julkisuudesta ja nyt Pennanen on saanut antaa jo haastatteluja eri lehtiin.
PENNANEN on neljän oman ja neljän sijaislapsen äiti. Lastenlapsia hänellä on 15, kuusi omien lasten lapsia ja yhdeksän sijaislasten lapsia. Kaikille heille hän on mummu ja mummu katsoo mielellään lastenlastensa perään voimiensa mukaan.
Kaiken tämän lisäksi Seija Pennasen sydäntä lähellä on diakoniatyö. Tänä vuonna Pennanen on kutonut jo yli 80 metriä loimea Torintuvalle, jossa matot myydään hyväntekeväisyyden hyväksi.
– Jos yöllä ei nukuta, herään kutomaan mattoa, Pennanen sanoo.
Mutta lauantaina kaikkeen tähän arkiseen kuvioon tulee muutos, kun Seija Pennanen matkaa yhdessä poikansa Tapanin kanssa Helsinkiin vastaanottomaan kunniamerkkiä. Mitali laitellaan Seijan rintaan Valtioneuvoston juhlahuoneisto Smolnassa, palkittavana on myös 34 muuta äitiä eri puolilta Suomea.
– Jos kunniamerkin takana ei olisi seurakunnan diakoniatyö, en Helsinkiin lähtisi 2,5 tunnin takia. En tykkää matkustamisesta. Olen käynyt yhden kerran Helsingissä 1970-luvun alussa, junallakin olen viimeksi matkustanut parikymmentä vuotta sitten. Kaikesta pahinta on kuitenkin tämä julkisuus, tykkäisin leikata rököjä ja kutoa mattoja, Pennanen tuumaa.
SEIJA Pennanen on elänyt vaihderikkaan elämän. Kiuruvedelle hän tuli Tervosta karjantarkkailijaksi ja pian oli jo Ryönänjoen Pohjoisniemen emäntänä. Hän ja miehensä Tapio saivat ensin kolme poikaa, joiden jälkeen syntyi kehitysvammainen Annikki-tyttö.
– Lääkäri tuli seuraavana päivänä sanomaan, että vauvalla epäillään olevan Downin syndrooma. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan. Shokkihan se oli ensi alkuun, mutta sitten eräs lastenhoitaja sanoi minulle sairaalassa voimaannuttavat sanat: Luoja ei usko kaikille vammaista lasta.
Pennaset eivät lastaan peitelleet eivätkä pitäneet piilossa. Hän oli perheessä tasavertainen, teki samat kotityöt mitä muutkin, kykynsä mukaan. Itse asiassa Annikki tuli heti kuin kotiinsa, sillä Tapion sisko oli töissä kehitysvammalaitoksessa ja Pohjoisniemessä oli pidetty kehitysvammaisten leirejä.
Annikin vammaisuus on kasvattanut Seijaa ymmärtämään vammaisia ja poikkeavia ihmisiä. Valitettavasti nelisenkymmentä vuotta sitten yhteiskunta oli suvaitsemattomampi kuin tänään.
– Tosin nytkin esiintyy sekä hyväksyntää että hyljeksintää, vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset halua vammaisia lähelleen. Ja kuitenkin kehitysvammaiset ovat aivan valloittavia ihmisiä!
ANNIKIN myötä Pohjoisniemeen tulivat myös sijaislapset vuonna 1989. Seija etsi alkuun tytölleen leikkikaveria ja pian talossa oli pysyvästi neljä sisarusta, jotka kasvoivat Pennasilla aikuisikäänsä saakka.
Pennasilla on sijaislapsiin suhtauduttu samoin kuin omiin lapsiin, heillä on ollut samat säännöt, oikeudet ja velvollisuudet, sama kuri. Kaikki on kasvatettu työntekoon ja rehellisyyteen.
– Minun lapseni puhuvat sijaislapsista omina sisarinaan ja veljinään.
Sijaislapsien vastaanottamisessa on taustalla Seijan halu auttaa, hän kertoo jo tyttönä maalailleensa mummujen mökkien seiniä ja hoidelleensa hautausmaalla tuntemattomia hautoja
Seija on ollut eläkkeellä pian parikymmentä vuotta ja asunut kirkonkylällä kymmenisen vuotta. Annikki-tytärkin asuu omillaan. Ja elää omaa elämäänsä.
