SIIRTOVÄKISEMINAARI järjestetään Kiuruveden Kulttuuritalossa sunnuntaina 4. päivänä joulukuuta kello 13. FT Heli Kanasen aiheena on "Ortodoksinen siirtoväki Ylä-Savossa" ja FT Anna-Liisa Tenhusen ja muusikko Ulla-Sisko Jauhiaisen aiheena "Suistamon musiikkiperintöä Kiuruvedellä". Mukana on myös kirjailija Heikki Turunen. Tilaisuutta ennen on mahdollisuus tutustua Kiuruveden ortodoksiseen kirkkoon klo 11.30-12.30.
KIURUVEDELLÄ syntyneiden Waarnan veljesten isovanhempien, Vilho ja Siiri Waarnan kotitila sijaitsi Sortavalan kaupungista noin parikymmentä kilometriä itään, Harlun pitäjässä. Kuten yli 400 000 muun suomalaisen kohdalla kävi, niin myös Waarnojen perheen tulevan kohtalon muotoili venäläisten hyökkäys Suomeen 77 vuotta sitten.
Vaikka rintama ja taistelut eivät talvisodan aikana ulottuneet Waarnojen kotipitäjään, oli perheen lähdettävä evakkoon nopeasti. Syynä evakkoon lähtöön oli kodin sijainti. Koti oli korkealla ja keskeisellä paikalla, Laatokan pohjoispuolella sijainneesta Jänisjärvestä laskevan Jänisjoen rantatörmällä. Koti sijaitsi lähellä Sortavalan kaupunkia ja Pitkärantaan vievää rautatietä.
– Perhe asettui talvisodan päiviksi suojaisempaan paikkaan, kotoa Sortavalaan päin sijainneeseen kahden huoneen mökkiin. Ukki ja mummo joutuivat jättämään Läskelään hyvän, turvatun toimeentulon ja talon, jossa oli kahdeksan huonetta. Kotona olleiden perheenjäsenten määrä oli tuolloin kuusi, sillä kolme vanhinta veljestä oli rintamalla. Elo ei asuinpaikan muutosta huolimatta ollut turvattua, sillä kotoa haettiin esimerkiksi heiniä. Näillä hakuretkillä Vilho ja kotona olleet lapset joutuivat venäläiskoneiden tulittamiksi, kertoo Jarmo Waarna, Vilhon ja Siirin lapsenlapsi.
RAUHAN tulo maaliskuussa 1940 tarkoitti sekä suurta helpotusta että alueluovutusten vuoksi suurta surua. Waarnoilla oli edessä evakuointi läntisempään Suomeen ja mielessä risteilivät kysymykset, mihin tästä joudutaan.
Reitti kohti tuntematonta kulki ensin Kiteelle, sieltä Joensuuhun ja Nilsiään. Syksyllä 1940 perhe siirtyi Siirin saaman opettajan paikan perässä Vähäänkyröön. Karjalaan palattiin vuonna 1942.
– Kotiin paluuta yritettiin, mutta oma koti oli sotilaiden käytössä. Perheen osaksi tuli asua myös jatkosodan vuodet tilapäisasumuksissa, kertoo Jarmo ja kuvailee, miten kylmimmässä evakkopaikassa oli alimmillaan vain +6 astetta lämmintä.
– Sotaa paenneiden, vailla oman kodin ja lähiyhteisön turvaa olevien osa ei ole kadehdittava. Tukea tarvitaan, jotta elämä voi menetyksistä huolimatta lähteä eteenpäin.
VILHON ja Siirin evakkovuosiin osui yli 30 muuttoa. Oman paikan ja oman rauhan löytymisen toive oli syvä.
– Loppuvuodesta 1946 Siiri kirjoitti miehelleen: ”Jospa se jossain meillekin koti löytyy”. Pysyvämpi asuinpaikka löytyi Varpaisjärven Paloisilta syksyllä 1947, jossa Siiri toimi kansakoulun opettajana eläkkeelle jäämiseen saakka. Evakkovaellukselle tuli pituutta siten lähes 8 vuotta, Pirkko Waarna summaa.
SIITÄ huolimatta, että elämä lähti nopeasti kulkemaan uusia uomia ja menetykset vähitellen korvautuivat jossain määrin, muistelivat Vilho, Siiri ja lapset useinkin Läskelän kotia ja elämää. Kodin rakkauden lisäksi muisteluihin kannustivat jokapäiväisessä elämässä kohdatut vaikeudet ja ero entiseen, omaehtoiseen elämään.
– Kouluasuntoon ei kuulunut lainkaan omaa navettaa. Eläimet pidettiin talvisin lähellä sijainneen talon navetassa. Myös maita oli vuokrattava useammasta paikasta. Koulun kodissa oli sentään lämmin, eikä kenenkään tarvinnut siellä palella, kertoo Jarmo Waarna.
Vanhempien Karjalan kaipuu on tarttunut myös Jarmoon. Kun Läskelässä päästiin lopulta 1990-luvulla vierailemaan, tuntui se Kiuruvedellä syntyneestäkin kuin kotiinpaluulta.
– Niin paljon kertomuksia tuosta paikasta oli kuultu, niin vahvasti olimme eläytyneet kertojien tunteisiin. Olen kantanut siis minäkin kodin menetyksen kipua. Liekö se siirtynyt vielä meidänkin jälkeen tuleviin?
VILJO Waarnan, Vilhon ja Siirin pojan, kotitalosta löytyi laatikollinen vanhoja kirjeitä. Kirjeet kertovat suvun tarinaa Viljon Siiri-äidin ja Vilho-isän kirjeenvaihdon kautta 1930-luvulta alkaen.Vinttikomerosta löytyneet kirjeet kertovat Siirin ja hänen miehensä Vilhon sekä Viljon ja hänen sisarustensa vaiheista 1930-luvun lopulta alkaen.
– Kirjeet osoittautuivat aarteeksi. Ne täydensivät ja syvensivät suvun kertomusta. Koimme tärkeäksi viedä suvun viestikapulaa eteenpäin sekä kunnioittaa edesmenneiden elämäntyötä. Siksi kokosimme niistä kirjan suvun käyttöön, Pirkko Waarna kertoo.
Tähän Jarmo Waarna jatkaa, miten ihmeellistä oli, kun kirjeitä lukiessa mieleen muistuivat jo unohdetut asiat, ihmisten äänet, Vilho-ukin kävely, Paloisten koulun tuoksut, mummun leipomien karjalanpiirakoiden, lanttukukon ja sultsinoiden maut.
– Se oli kokemuksena kuin paluu menneisyyteen, hän tiivistää.
