ELÄMME erikoisia aikoja: lööppien otsikot saattavat kertoa, ettei koulujen joulujuhlia saa pitää enää kirkoissa, Mannerheimin kuva täytyy poistaa opiskelijoiden tilasta tai että poliisi saa tutkintapyyntöjä vuosikymmeniä vanhoista televisiosketseistä tai jonkun lausumista vanhoista mielipiteistä.
SUOMEEN on rantautunut eräs aikamme ilmiöistä, identiteettipolitiikka, jossa hyvä tarina on paljon tärkeämpi kuin tosiasiat, joiden päälle tarina rakentuu. Tuskin kukaan on voinut välttyä Yhdysvaltain presidentti Trumpin suusta putkahtelevilta sammakoilta. The Washington Post -lehden mukaan näitä vääriä väittämiä on lokakuussa sadellut jo 13 455 Trumpin noin 1000 päivää kestäneellä virkakaudella. Sen sijaan, että vääriä väitteitä pahoiteltaisiin ja tosiasiat korjattaisiin, väärien väittämien päälle rakennetaan yhä uusia ja hurjempia väitteitä.
OSALTAAN elämme tällaista aikaa myös Suomessa. Identiteettipolitiikka, jossa yksipuolinen ehdottomuus, loukkaantumisherkkyys ja yksi vallitseva oikea mielipide yhdistyvät leimaa julkista keskustelua ja se on lähes arkipäiväistynyt. Arkijärjellä ei identiteetin rakentamisessa ole paljon virkaa. Tavallinen ihminen jää helposti jalkoihin, kun mittasuhteet vääristyvät ja tosiasiat tulkitaan mieleisiksi.
Paljon puhuttu, mutta vaikeasti määriteltävä vihapuhe-termi liittyy keskusteluun siten, että mielipiteiden kärjistyessä myös käytetty kieli kiristyy. Vastajulkaistun tutkimuksen mukaan vihapuhe vähentää päättäjien osallistumista julkiseen keskusteluun. Näin julkiseen tilaan syntyy enemmän tilaa kärjekkäille mielipiteille ja keskustelukulttuurille.
VANHOJEN taide- tai viihdejulkaisujen anteeksipyytäminen tai Mannerheimin kuvan siirtäminen nykyajan arvomaailman vastaisena ovat niin kutsuttua historian poliittista käyttöä. Ilmiö on suuremmassa mittakaavassa tuttu vaikkapa Tallinnan vuoden 2007 mellakoista, joiden taustalla oli neuvostoaikaisen sotilaspatsaan siirtäminen pois kaupungin keskusaukiolta. Pienessä mittakaavassa historian poliittinen käyttö luo tilaisuuden oman poliittisen agendan kiillottamiselle, vaikka tosiasiat eivät aivan kiillotusta vastaisikaan.
NYKYAJAN oikeuskäsitykset istuvat huonosti historian merkkihenkilöihin ja toisaalta taide ja viihde syntyvät aikansa arvojen ja käsitysten tuotteina. Mikä kirvoitti naurut 1980-1990-lukujen taitteessa ei enää toimi oikein missään muodossaan. Tarina ja yhteiskunnassa vallitsevan ”oikean mielipiteen” esittäminen kuitenkin vaatii toimintaa. Tavallaan George Orwellin teoksessaan 1984 esitelty uuskieli on tullut todeksi. Uuskielen tarkoituksena oli kirjassa tehdä toisinajattelu ja poliittinen kapinallisuus mahdottomaksi viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaista vääräoppisia mielipiteitä.
SANANVAPAUS on kuitenkin demokratian keskeinen arvo ja ylläpitävä voima. Arkijärjenkäytön ei pidä alistua kärjekkäiden mielipiteiden, identiteettipolitiikan tai vihapuheen alle. Sananvapaus sisältää sananvastuun eli vastuun esitetystä mielipiteestä. Haastankin itseäni ja muita: keskustellaan tänäänkin toisiamme kuunnellen, yritetään aidosti ymmärtää eri mieltä olevia ja kehitetään yhteiskuntaamme yhdessä.
Kirjoittaja on kansanedustaja ja Keskustan varapuheenjohtaja
