Kello lähentelee puolta päivää. Eri puolilla kirkonkylää puikkelehtii pyörineen ja mopoineen nuoria miehiä kainalossaan musta olkalaukku. Kaartavat välillä pihoihin, pudottavat postiluukuista kirjeitä ja tuoreelta painomusteelta tuoksahtavia sanomalehtiä. Nousevat taas ajokkiensa selkään, ajavat vähän matkaa ja pysähtyvät jälleen, kuka yksinäisyyttään kallistuneen postilaatikon viereen, kuka pitkän laatikkoletkan ääreen ja sujauttelevat laatikoihin, tutkijoiden iloksi tai suruksi, eri suuruisia postilähetyksiä – ja lähtevät taas.

He ovat valtiomme työntekijöitä: postinkantajia. Heihin lukeutuvat myös Kukkomäeltä Auvisen veljekset Pekka, Kauko ja Ossi. Ovat lukeutuneet jo vuosia. Pekka seitsemän vuotta, Kauko kolme vuotta ja nuorin eli Ossi kaksi vuotta.

– Olemmeko kiitollisia vai epäkiitollisia asiakkaita?

Pekka: – Teitä on niin monenlaisia. Jos posti on myöhässä, voi matkan varrelta löytyä vihaisiakin. Mutta yleensä kiitollisia.

Kauko: – Enimmäkseen kiitollisia. Joskus leikkimielellä moitiskellaan, jos vien kovin paljon laskuja.

On harvinaista, että kolme saman perheen jäsentä on postinkantajina, vieläpä samassa postitalossa. Vieläkö veljeksiä riittäisi?

– Vielä riittäisi, mutta he ovat jo muilla aloilla.

– Onko työ vuorotyötä?

– Tavallaan. Kaksi viikkoa työtä ja kolmannella viikolla kolmen vuorokauden vapaa, jonka jälkeen piiri usein vaihtuu vapaapäiville jäävien mukaan.

– Onko päivän kierros pitkä?

– Riippuu piiristä. Yleensä tulee siinä parikymmentä ajokilometriä päivälleen. 300-400 jättöpistettä.

– Lajitteleeko jakelija postin?

– Kyllä. Lajittelu aloitetaan kuudelta aamulla. Puoli kahdeksalta lähtevät lenkilleen varhaiskantajat, jotka kantavat Savon Sanomat ja Iisalmen Sanomat. Puoli kymmenen maissa lähtevät kirjeenkantajat, joilla on kolme kierrosta päivässään. Kahteen mennessä postit on yleensä jaettu.

– Montako postinkantajaa kirkonkylällä kaikkiaan on?

– Kymmenen. Varhaiskantajia on viisi, ja meitä nk. päiväpostinkantajia eli kirjeenkantajia viisi. Neljä työvuorossa, yksi vapaalla.

Pyörineen ja mopoineen sujakehtelevat postinkantajat ovat tuttu näky katukuvassa. Ilmalla kuin ilmalla he lähtevät postitalon uumenista kupeellaan pullea laukku, katoavat kukin suunnalleen ihmisvilinään ja palaavat tunnin, parin päästä tyhjän laukun kanssa takaisin. Täyttävät laukun ja lähtevät jälleen.

– Onko helppoa löytää osoite tai henkilö, jolle lähetys on osoitettu?

Pekka: – Riippuu osoitteesta. Jos se on oikein, niin varmasti menee posti perille.

Kauko: – Kyllä se löytyy Joskus on kerrostaloissa vaikeuksia, kun ovinumero on väärin merkitty. Mutta koska osoite määrää mihin posti viedään, ei auta mietiskellä, että asuuko henkilö kenties siellä vai ei. Posti on kannettava osoitteen mukaan.

Ossi: – Onhan niitä joskus hankaluuksia, mutta sinne se reppu on aina tyhjentynyt.

– Helpottaako uusi numerojärjestelmä?

– Ei helpota kantajan työtä, mutta lähtevän postin lajittelussa se kyllä helpottaa.

”Postipojan” työ ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Usein on noustava ylös, kun toiset kääntävät vasta kylkeään.

Ja jos säästyisi aikaiselta herätykseltä, on ilmastollisten olosuhteitten kanssa ja niitä vastaan työskenteleminen usein hankalaa, tuulella jopa vastuksellista. Tuulihan olisi hyvin halukas viemään ”osansa” postista.

Tästä huolimatta on postilähetykset saatava ajoissa ja vaurioitta perille osoitteisiinsa. Syystäkin sanotaan: ”Pois, pois postin tieltä…” (Kiuruvesi-lehti 7.2.1973)