Kuva: Kuva: JAANA SELANDERLapseni sai aloittaa taipaleensa toisten äitien kasvatuksessa alle 2-vuotiaana päiväkodissa. Ikätovereita tarttui vuosissa samaan kelkkaan niin, että jäähallin eskarissa Mervi, lapsen sanoessa Väyhänen, sai täyttää luokkansa jo lähes puolilleen lapsen päiväkotikamuilla.
Eskarin aikana open sukunimi suoristui Väyryseksi. Mervillä oli erityisiä taitoja – yksi niistä oli lapsen mekon helman sullominen toppahousujen sisälle. Lapsi arvosti, että sekin vaikea kohta sujui sutjakasti ja aina ehti toisten kelkkaan.
Tuttujen kavereiden kanssa kulkeminen oli alusta pitäen turvallisen tuntuista ja kaupunki soi vielä iltapäivähoitomahdollisuuden kuljetuksineen vanhassa päiväkodissa. Mervin jälkeen koulupolku kuljetti isoon Nivan kouluun. Minua jännitti, kun olin itse saanut käydä pientä koulua, jossa ei ollut yhteensäkään oppilaita edes lapsen eskariluokan vertaa.
Alakoulussa Kaija Nevalainen sai tutun jengin luokalleen. Lapsen mielestä Kaija oli ihanan pehmeä ja lämmin. Lapsen sanoja lainatakseni. Syliä vielä kaipasi ja syliä sai.
Alkuopetus jatkui iloisena ja motivoituneena. Kaija vaihtui 3.- luokalla Anna Rätyyn. Ja taas ihailtiin. Anna puhui kuulema niin kauniisti. Sanoi oppilaita murmeleiksi ja käytti muitakin hellittelynimiksi katsottavia. Tuttu kaveriporukka sai kasvaa alakoulun loppuun tässä hengessä. Hyvässä hengessä.
En voi laitumelle laskun kynnyksellä kuin kiittää omalla kohdalla onnekasta kasvatuksen polkua. Jokaiselle kasvatuskumppanille on lapsi voinut antaa erityisen kunniamaininnan jo ihan pienestä pitäen. Ja niitä ystäviä, joista moni on pysynyt rinnalla pienen ihmisen lähes koko elämän mittaisen matkan.
Mikä on tärkeää ja tärkeintä. Selvästi kohtaaminen. Sanotut sanat, auttaminen, vuorovaikuksen lämpö, kosketus joka kielii, että pidän sinusta. Lisäksi pysyvyys, joka poikii turvallisuuden tunteen.
Ja kaikki tällainen ruokkii kouluiloa ja vapauttaa oppimaan, kun sydän ja mieli voi olla kepeä. Yläkoulun kynnyksellä toivon ja odotan, että sieltäkin löytyisi mekon helman sullojia, pehmeitä ja rakastavia hahmoja pitämään yllä tätä kaikkea. Että elämä tuntuisi kantavalta kipeänkin kasvun keskellä.
Lainaan Helena Anhavan (1997) runoa nuoruudesta loppusanoiksi ja muistutukseksi anteeksiantavasta kohtaamisesta.
”On kasvanut äkkiä, on pelkkiä raajoja, tuntee itsensä hirven puolikkaaksi, viereksii sängyllä, hyppelee tekemisestä toiseen, ei jaksaisi mitään yhtäjaksoisesti.
Katselee peiliin, kuin odottaisi ihmettä: uutta viehättävää minää johon mieltyä.
Ei pitäisi moittia laiskaksi, ei itserakkaaksi, vähiten osaa itse itsestään pitää. Sen vuoksi soi
