Kirvesmies Eino Rantonen (48) sanoi, ettei hän pääse tämän elämänsä aikana eroon lapsuusvuosien ikävistä muistikuvista. Ne painavat häntä, masentavat ja vaikuttavat ihmissuhteisiin.

– Jos lasta oikein rääkätään ja nöyryytetään, niin ei se siitä  kokonaan selviä – näin minä käsitän.

Rantonen ei muista isäänsä. Hän oli poissa kotoa, töissä ja kuoli jo Einon ollessa 3–4 vuoden ikäinen. Asuttiin Kalliokylässä Tillimäki–nimisessä mökissä, missä oli turpeilla vuoratut seinät, akkunatkin peittyi. Ja sen Rantonen muistaa, kun lasten ollessa keskenään pääsi tuli irti – oli innostuttu polttamaan paperia tuijussa ja koko joukko joutui talvisydännä juoksemaan avojaloin kylän suuntaan. Siellä heidät nähtiin ja otettiin lämpimiin. Mökki ei kuitenkaan palanut.

Paremmin Rantonen muistaa asumisen Keskuksen savusaunassa. Äiti kulki kylällä töissä ja keitti ulkona kiveyksessä ruokaa. Lauantai-iltana saunasta piti lähteä pois ihmisten kylpyajaksi. Ja sitten tietysti se, kun hänet tästä saunasta myytiin kunnan huutolaispojaksi ja hän joutui eroon sisaristaan.

Eino Rantonen oli huutolainen useissakin eri paikoissa. Toisissa paikoissa oli ymmärtävää isäntäväkeä, ei esim. annettu selkään kertaakaan, toisissa huutolaispoikaa kohdeltiin huonommin kuin koiraa ainoana tarkoituksena nostaa ne rahat, jotka kunta maksoi ylöspidosta.

– Sitä minä oon monesti aatellu, että kun ee suanu nukkua ees penkillä, vaan ovensuussa lattialla, vetoisimmalla paikalla. Joku loimenrekale siinä oli, johon piti yrittää kääriytyä. Sekin haettiin kylmästä ladosta.

Tuossa paikassa herätys tuli aamulla neljän aikaan. Eino ajettiin navettaan harjaamaan lehmiä ja luomaan lantaa. Kun hän sieltä pääsi pihaan, heräilivät talon samanikäiset pojat. Ja lähdettiin kouluun. Tavallisesti hän nukkui tunnilla pulpettiinsa ja opettaja kehoitti siirtymään eteiseen halkolaatikon kannelle.

Huutolaispojalla teetettiin töitä kesällä ja talvella. Muutamassa talossa annettiin joka aamu urakka kitkeä turnipsia määrätty ala. Sään takia ei urakasta saanut tinkiä.

– Helteellä palo korvatkin, turposivat suuriksi ja rupisiksi kuin sialla. Kerran minä menin ukkoskuuron aikana latoon ja nukuin kurja sinne. Iltasen aikaan isäntä kysy keppi käessä, että otatko selkääs vai mänetkö pellolle. Minä menin tietysti pellolle – ilman ruuvanmurua. Selkäsauna pelotti aina eniten.

Kerran hän sai selkäänsä niin, ettei siitä meinannut toipua. Oli noutamassa lehmiä ulkometsästä. Osa lehmistä oli naapurin suuren härän lähettyvillä, eikä hän tohtinut lähteä niitä hakemaan. Talossa tietysti ihmeteltiin, miksi en tuonut kaikkia. Eino selitti tilanteen ja sanoi, ettei hän uskaltanut.

– Siinä oli semmoinen 20–vuotias poika siinä talossa. Se sano, että kyllä sinä kohta uskallat. Otti pitkän, monimetrisen riusan ja alko sillä hakata.

Huutolaispojan ruoka ei aina ollut samanlaista kuin muulla talonväellä. Eräässä talossa maitopullo täytettiin vasikoille tarkoitetulla pilaantuneella juomalla. Eino jätti pullon avaamatta koulussa, mutta joutui taloon tultuaan juomaan pullon tyhjäksi. – En kurja arvannut kaataa maahan tullessa.

Kerran koulusta tullessa Eino putosi suohaudan jäihin ja kastui läpimäräksi. Talon isäntäväki ei periaatteensa vuoksi antanut ruumiillista kuritusta, mutta vaatteita ei annettu kuivata. Rangaistus oli se, että seuraavana päivänä piti mennä märissä vaatteissa kouluun.

– Yhessä talossa piti kaikki kusetkin minun siivota. Yöjalkaiset pojat kuseksivat hankeen ovenpieliin ja minua siitä syytettiin. Jälet piti lapioija kelkkaan ja vetää kauaks järven jäälle.

Naapurit valittivat Einon kohtelusta kuntaan ja piirimies lähti ottamaan asiasta selvää. Eino oli silloin paimenessa. Isäntä tuli piirimiehen mukana suuri naurisnippu käsissään. Sanoi tuoneensa Einolle nauriita, ettei aika käy pitkäksi. Tilanne näytti kovin hyvältä ja siihen uskoon jäi piirimieskin. (Kiuruvesi-lehti 28.8.1974)