Ei kaikki niin kurjaa ollut -kirja. Jari Ojala & Riina Turunen (toim.), Uudisraivaajien maa. Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2024, 360 ss., 45 euroa.

Jyväskylän yliopiston rehtori Jari Ojala ja akatemiatutkija Riina Turunen ovat koonneet Olvi-säätiön tuella ja usean tutkijan panoksella laajan teoksen Ylä-Savon kansan kehityksestä esihistoriallisesta ajasta 1900-luvun alkupuolelle. Kyse on väestön ja sen elinolojen kuvauksesta kaskiviljelystä modernin maatalouden murrokseen sekä teollisen elämäntavan läpimurtoon. Kyseessä on Ylä-Savon talousalueen ja sen nykyään kahdeksan kunnan historiallisen kehityksen tarkastelu. Kirjassa on monipuolinen ja kattava kuvitus, joka kattaa sekä maalauksia, karttoja että historiallisia dokumentteja. Se perustuu laajaan lähdeaineistoon, joka pitää sisällään sekä asiakirjoja että tutkimuskirjallisuutta.

Teoksen yksi keskeinen sanoma on, että kuva Ylä-Savon historiallisesta kehityksestä, vaikka se usein on ollut nälän ja vilun riivaamaa, on kuitenkin ollut monissa suhteissa uudistusten ja kehityksen leimaamaa. Kirja osoittaa vääjäämättömästi sen, kuinka Ylä-Savo ei ollut sen köyhempi ja alikehittyneempi kuin moni muukaan alue Suomessa. Hyödyntämällä uusia historian tutkimuksen menetelmiä, kuten digitaalisia työkaluja, tekijät valaisevat alueen kehitystä arkeologisista jäännöksistä väestömäärän kehitykseen. Kaskitalouden omistussuhteiden ja maariitojen erittelyssä mennään välillä niin pitkälle yksityiskohtiin, että lukijan kärsivällisyys on koetuksella.

Yhtenä uutena tekijänä korostetaan, kuinka Ylä-Savon historiallinen kehitys ei ole ollut erillinen Euroopan ja maailmantalouden muutoksesta, jossa suola, voi ja terva ovat olleet keskeisiä tekijöitä. Tämän, kuten muutkin Suomen historialliset riippuvuudet, toteaa Markku Kuisma osuvasti teoksessaan ”Kansallinen voitto ja kapitalismin henki” (Siltala 2024): ”suola veti ja verot työnsivät tervatalonpojat kaupallisiksi tuottajaksi”. Tervantuotantoa edisti Ruotsin kuninkaiden veropolitiikka, joka pakotti yhä pitemmälle itään ja pohjoiseen levinneen savolaisasutuksen maksamaan veroja kruunulle. Kaskiviljelys ja siitä kehkeytynyt voin vienti ulkomaille asti oli myös merkittävä linkki yläsavolaisen perinteisen maanviljelyksen ja kansainvälistyvien markkinoiden välillä.

Tervantuotanto ei Ylä-Savossa ollut vailla merkitystä ja sen tuloksia vietiin lähinnä Viipurin kautta maailmalle tyydyttämään silloisten suurvaltojen sotalaivojen rakentamista ja siirtomaapolitiikan laajenemista. Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 vei kuitenkin Viipurin Venäjän puolelle ja sulki yläsavolaisen tervan markkinat maailmalla sekä joudutti maatalouden muutosta yhä enemmän pelto- ja karjatalouden suuntaan. Samaan aikaan tilattoman väestön osuus lisääntyi Ylä-Savossa niin, että maata omistamattomien osuus oli jopa 80 prosenttia. Varsinaisia kartanoita ei juuri ollut, mutta silti maanomistusolot olivat hyvin eriarvoisia: maattoman väestön vastapainona oli yli 1000 hehtaarin tiloja.

Loisten, muonarenkien ja torppareiden ohella oli mäkitupalaisia, joilla oli vuokramaalla hehtaarin alueella pieni peltotilkku ja perunamaa. Isälläni ja hänen esi-isillään oli Ryönänjoella mäkitupa, josta sai heinät yhdelle lehmälle. Asuin seitsemän ensimmäistä vuottani yhden huoneen mökissä, johon isäni rakensi sitten kamarin lisää. Ylä-Savon maaseudulla oli irtainta väestöä ja suurperheitä, joita oli Ylä-Savossa poikkeuksellisen paljon; heitä oli 40 prosenttia koko Kuopion läänin asukkaista.

Tämä liikaväestö vaelsi 1800-luvun lopussa huonoimmassa tapauksessa kerjäläisinä tai muodosti ensimmäisen maastamuuttoaallon joko etelän kaupunkeihin tai Amerikkaan. Sinne suuntautuneessa siirtolaisuudessa Kiuruvesi oli koko läänin kärkipitäjiä. Hyvä puoli asiassa oli, että Amerikan metsissä ja kaivoksissa ansaittuja varoja käytettiin Suomessa maatalouden kehittämiseen.

Siirtolaisuuden yhtenä syynä oli Suomen maatalouden kokema syvä kriisi vuosina 1867–1968, jota irtolaisväestön suuri määrä edelleen pahensi. Maahan laskeutuneessa nälkäkriisissä kuoli koko maassa 150 000 ihmistä. Kuopion läänissä Iisalmessa ja Kiuruvedellä kuolleisuus oli kaikista korkein, 9-10 prosenttia väestöstä. Kiuruvedellä tästä nälkäkriisistä muistona ovat paitsi olki- ja pettuleivät vuodet ja sankat liikkeelle olleet ihmispoloisten laumat, niin myös pappilan uimarannan läheisyydessä sijaitseva nälkään kuolleiden muistomerkki.

Tultaessa 1800-luvulle alkoivat näkyä ensimmäiset merkit teollistumisesta, joihin kuuluivat Jyrkän ja Salahmin ruukit. Ne olivat molemmat viipurilaisen Paul Wahlin yhtiön omistuksessa, joka myös valvoi Pohjois-Savon keskeisiä tuotantolaitoksia, Varkauden ruukkia ja sahaa. Ne kaikki jalostivat järvimalmia, jota Ylä-Savon ruukit tuottivat takkirautana Varkauden tarpeisiin vuosina 1895-99 keskimäärin noin 1500 tonnia. Vuoteen 1920 mennessä Suomen kaikki järvimalmiruukit lopetettiin. Wahlin teollisuusimperiumin lisäksi oli alueella useita karjanhoidon tuotteiden jalostamiseen liittyneitä pieniä meijereitä, joihin ei kuitenkaan kiinnitetä mitään huomiota. Niitäkin oli Kiuruvedellä ainakin kolme.

”Uudisraivaajien maan” päähuomio on Ylä-Savon väestön ja sen elinolosuhteiden kuvaamisessa. Rakenteellinen näkökulma vie voiton aatteellisesta ja kulttuurisesta tarkastelusta. Osittaisena poikkeuksena on itseoppineen iisalmelaisen talollisen Pekka Kumpulaisen elämänkerta, joka toimi myös talonpoikaissäädyn edustajana vuodesta 1857 lähtien. Hän julkaisi kahdeksan ”vaikerrusta” (valitusta), jonka keskeisinä tavoitteina olivat suomen kielen aseman parantaminen, kanavien ja Iisalmen kaupungin perustaminen, maanviljelysopiston perustaminen ja soiden kuivattaminen sekä kansakoulujen ja kruununmakasiinien luominen. Näiden laajalle levinneiden ajatusten esittäminen merkitsi julkaisuajankohtanaan Kumpulaisen nousemista heräävän talonpoikaiston eturiviin.

Pekka Kumpulaisen taistelukumppaneita olivat kiuruvetisistä Heikki Tikkanen, Olavi Pöksyläinen ja Joel Huttunen. Voidaan jopa puhua eräänlaisesta varhaisesta kiuruvetistä kansalaisliikkeestä, josta olisi mielellään lukenut enemmänkin. Muutenkin Kiuruveden osuus tutkimuksesta jää toiselle sijalle. Keskeisenä taustavaikuttajana näillä kansalaisliikkeen edustajilla oli Helsinkiin muuttanut, ”viisaustieteen tohtori” Paavo Tikkanen, joka monin tavoin ruokki Kumpulaisen ja kumppaneiden visionääristä ajattelua

Raimo Väyrynen on syntynyt Kiuruvedellä,  hän on valtio-opin emeritusprofessori  Helsingin yliopistossa