On todella turhauttavaa vuodesta toiseen seurata Suomen riistakeskuksen ja hallinto-oikeuksien välistä tulkintakiistaa, jonka seurauksena suurpetojen kannanhoidollinen metsästys jumiutuu Suomessa kerta toisensa jälkeen.

Itä-Suomen hallinto-oikeus määräsi pari viikkoa sitten välipäätöksellään Suomen riistakeskuksen Lieksaan myöntämän kymmentä karhua koskevan poikkeusluvan toimeenpanokieltoon. Välipäätös tarkoittaa sitä, että hallinto-oikeus asettui riistahallintolain 31. pykälän tulkinnallaan jälleen kerran automaattisesti suoraan valittajien puolelle.

Riistahallintolain 31. pykälässä lukee sanatarkasti, että ”1 momentissa tarkoitettu yksittäistä lupaa koskeva Suomen riistakeskuksen päätös voidaan panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Muutoksenhakuviranomainen voi kuitenkin kieltää päätöksen täytäntöönpanon.” Lieksan tapauksessa poikkeusluvan täytäntöönpano ei olisi aiheuttanut minkäänlaista riskiä luontodirektiivin ja sen tavoitteiden toteutumiselle. Miksi hallinto-oikeus ei olemattoman riskin takia noudattanut pykälän sisältämää ensin kirjoitettua sallivaa lausetta?

Suomen riistakeskus ja hallinto-oikeudet ovat toistuvasti pallotelleet keskenään suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen yksityiskohdista. Lopputulos näyttää olevan se, että riistakeskus on valinnut pienemmän riesan tien eli kieltäytyy antamasta suurpetojen poikkeuslupia tai vaatii hakijoilta mahdottomia tieteeseen ja oikeusvarmuuteen vedoten. On syytä myös kysyä, onko riistakeskus kysyttäessä velvollinen auttamaan poikkeusluvan hakijoita? Jos ei, niin kenen tehtävä se on?

Vaikka oikeuslaitos on sinänsä itsenäinen, sen tulisi viranomaisten ohella suojata oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja kansalaisten odotuksia. Eduskunta on viime vuosina käyttänyt kohtuuttoman paljon työaikaa suurpeto-ongelmien ratkaisemiseksi. Lukuisia asiantuntijoita kuultuaan se päätti, että kannanhoidollinen metsästys on Suomessa sosiaalisista syistä välttämätöntä.

Jonkun mielestä hallinto-oikeuden ja riistakeskuksen tulkintojen kautta jalostama lopputulema eli suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen estäminen Suomessa on hyvä asia. Siinä ajattelussa on vain se ongelma, että hallinto-oikeuden riistahallintolain tiukka tulkintalinja kovertaa metsästyslain 41 a pykälän poikkeuslupia koskevan sallivan sisällön pysyvästi ontoksi eli siitä tulee nulliteetti. Se ei ole ollut lainsäätäjän eikä luontodirektiivin tarkoitus.

Kyseinen metsästyslain pykälä on laadittu identtiseksi luontodirektiivin ja sen sallimien poikkeusten kanssa. Komission ohjeet direktiivin tulkinnasta mahdollistavat kannanhoidollisen metsästyksen kolmen ehdon täyttyessä. Suomessa nuo kolme ehtoa täyttyvät nykyään ilmiselvästi. Kyllä kansalaiset sen varsin laajasti ymmärtävät, mutta ainahan voi tieteeseen vedoten vaatia tarkempia tutkimuksia. Se on yksi tapa vastustaa.

On huomattava, ettei myöskään korkein hallinto-oikeus ole Suomessa kieltänyt kannanhoidollista metsästystä. Se totesi karhuvalituksia käsitellessään, että riistakeskuksen päätöksistä on selkeästi ja täsmällisesti käytävä ilmi, mihin luontodirektiivin mukaiseen hyväksyttävään päämäärään karhun kannanhoidollista metsästystä koskevalla poikkeuslupapäätöksellä on kyseisellä hakemusalueella pyritty. Muuten asia ei etene, kuten ei ole edennytkään.

Riistakeskuksen päätöksien pitää siis perustua metsästyslain 41 a pykälän sisältöön. Oikeuden edustajien tulee hyväksyä eduskunnan päätökset ja se tosiasia, että suurpetojen aiheuttamiin moninaisiin ongelmiin ei ole muuta ratkaisua kuin järkevä ja maltillinen kannan säätely suojelun suotuisaa tasoa vaarantamatta. Tutkimustietoa on tarpeeksi. Ei saivarrella, se vähentää kansalaisten luottamusta niin eduskuntaan kuin oikeusjärjestelmään.

Mitä tulee petojen ihmisarkuuteen, oletan sen heikkenemisen olevan jossain määrin yhteydessä keinoruokintapaikkojen ja haaskojen lukumäärään. Käsitykseni mukaan juuri lukuisten haaskojen ansiosta petoeläinpopulaatio on Itä-Suomessa paikoitellen päässyt kasvamaan ylisuureksi. Siitä se reviirien laajennus lähtee.

Kirjoittaja on kansanedustaja (kok.).