Nälännön ja Lapinsalon välimaastossa on peninkulmainen salo, jossa Kiuruveden susilauman oletetaan majailevan. Salon keskellä on vain yhksi talo, Toivaismäki, jossa asuu Heikki Piipon perhe. Tarkoitimme tavata talon 70–vuotiasta mummua Kerttu Piippoa, joka on asunut samoissa maisemissa suoalueen keskellä jo 50 vuotta.
– Että miten on tämä susijuttu? Onko se sotkenut salolla asuvien elämänmenoa?
Mummu oli lämmittänyt suuren kiviuunin kuumaksi ja veteli hiiliä lieteen. Hän laitteli peltejä pienemmälle ja poistui hakemaan lähteeltä raikasta vettä. Sitten pannu kuumille hiilille, alle kuiva tuohenkäppyrö kiihokkeeksi.
– Niin mitä susista? palasi mummu asiaan.
– Ei oo nähty, eikä kuultu. Halvasta menisi henki, jos susi sen veisi. Vaikka voispa se elämä loppua niinkin. Nimetöntä surmaa ei oo. Jotakin kautta se tulee, eikä sitä kannata pelätä – vaikka sitten susi hyökkäis kimppuun. Ihmisellä on ikänsä. Ja oma varjelijansa.
Pannu alkoi tohista. Toivaismäen mummu ei sotke jauhoja keihumaan. Hyvä kahvi tulee niin, että kun lähdevesi alkaa sirkkuilla, otetaan pannu pois hiililtä, mitataan jauhot ja kahvi jätetään myssyn alle tekeytymään.
– Onko täällä aikaisemmin liikkunut susia?
– Eikös se susi kerran repiny Lampelan koiran Nälännön jäällä – niin minun pikkutyttönä ollessa kertoivat. Ei sen jälkeen ole kuulunut. Pöllöt täällä huutelee talvisyvännä. Ja hirvet ronkkuu toisilleen kiima-aikana. Mitäs se puhuikaan Kärkkäis–Jussi karhusta? Oliko otus noussu puuhun Roma-ahossa? Ja romahtanu alas alas. Siitä kuulema paikan nimi. Luojan luomia ne on kaikki eläimet, niin kuin ihminenkin. Kukapa ei puoliaan pitäisi! Ja nälkäänsä söisi!
– Vaan ukkosta minä pelkään, jatkoi mummu, kun juotiin jo toista kupillista.
– Se kerran säikytti minua. Syötiin tuolla – niin kuin täällä sanotaan – puojissa. Minä jäin tiskaamaan. Monena päivänä oli ollu semmosessa ullakepilvessä, hiostava, seisova ilma. Ukkivainaa eli vielä silloin, sano että on siellä latausta, mutta ei se päälle nouse. Pistin aitan oven lukkoon ja olin tulossa pirttiin avojaloin suuren rauta-avaimen kanssa, kun se sätkäytti. Kaato siihen paikkaan. En meinannut selvitä vielä seuraavanakaan päivänä – niin oksetteli. Ei ihminen kovin häävi eläjä oo.
– Pelottavatko kummitukset?
– No tuohon minä sanoisin, että eivät. Vaikka on se henkimaailma olemassa. On hyvä ja paha. En minä mikään erityinen kirkkomies oo, mutta Vapahtaja on minulle hyvin rakas. Kun se on lähellä, niin pahat voimat antavat olla rauhassa. Ne on pelottavampia kuin suvet. En minä hyvä oo, ei sillä. Eikä kaite kukaan pysty hyvyyellä kehumaan – malkansa jokaisella. Mutta pitäs pyrkiä olemaan hyvä.
– Mitenkä?
– Rehellinen kaikissa asioissa. Toista autettava. Ja sovittava riitaveljensä kanssa. Rehellisyys ihan tärkeintä.
Jos kahvi on todella kunnollista, ei kolme kuppia tunnu kohtuuttomalta. Sitäpaitsi pannusta tuli kolmannet reilusti. Ja mummu sanoi, että neljännetkin saadaan. Keitetään uutta. Aikaa on, lähteessä riittää vettä ja purkissa kahvijauhoja.
– Onko teidän mukava asua täällä?
– No on, linnut on lähellä ja koko luomakunta. Suon tuulet. Minusta aina tuntuu, että mitä suurempaan joukkoon menee, niin sitä enemmän on niitäkin pahan voimia olemassa. Minä en lähtis mielelläni kirkonkylälle – näillä näkymin. (Kiuruvesi-lehti 19.11.1975)
