OLYMPIAVOITTAJA Paavo Lonkila kuoli perjantaina 94-vuotiaana. Lonkila vietti viime vuodet Kiuruveden terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Lonkila voitti kultaa maastohiihdossa Oslon kisoissa vuonna 1952. Lonkila saavutti Oslon talviolympialaisissa vuonna 1952 ensin 18 kilometrillä pronssia ja sitten 4×10 kilometrin viestin toisen osuuden hiihtäjänä kultaa. Hiihtojoukkueessa hiihtivät Lonkilan lisäksi Heikki Hasu ja Tapio Mäkelä sekä Rukajärven veteraani Urpo Korhonen.
Rumfordin MM-kisoissa 1950 Lonkila sai viestissä hopeaa ja sijoittui 18 kilometrillä viidenneksi.
Uran arvokkaimpia saavutuksia oli myös Holmenkollenin kisojen 18 kilometrin voitto vuonna 1951.
Lonkila edusti Jännettä. Lonkila nimettiin muutama vuosi sitten Kiuruveden Urheilijoiden kunniajäseneksi. Suomen mestaruutta hän ei voittanut kertaakaan.
Ammatiltaan Lonkila oli maanviljelijä. Hän sai opetusministeriön Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon vuonna 2001.
KUN Kiuruvesi-lehti teki Paavo Lonkilasta 90-vuotissyntymäpäivähaastattelun tammikuussa 2013, iloitsi Lonkila siitä, että hän on saanut olla mukana monessa paikassa ja elää monta eri aikakautta, Lonkilan mukaan se on avartanut häntä.
Lonkila myös muistutti, että hänen elämäänsä on mahtunut raskaitakin aikoja.
Mieluisimpia muistoja Lonkilalle olivat lapsuuden ja nuoruuden ajat kotona Niemiskylässä.
– Olen saanut asua sellaisella seudulla, jossa oli suuria perheitä ja kaikki minulle tuttuja Kalliokylän rajoilta kirkonkylälle saakka.
Lonkilalla oli hyviä muistoja myös maanviljelysajasta ja perheen perustamisesta. Sekä tietysti upeasta hiihtourasta.
– Ellei minulla olisi ollut niin vahva vietti liikuntaan, en olisi voinut urheilusta nauttia, urheilu mullisti elämäni, kiteytti Lonkila.
Hiihdosta puhuttaessa Lonkila silmin nähden innostui. Urheilu toi menestystä arvokisoissa, mutta myös monenlaisia uusia kokemuksia.
Hiihdon ansiosta Lonkila pääsi muun muassa käymään New Yorkissa vuonna 1950. Sitä ennen kaukaisin paikka, missä Lonkila oli käynyt, oli Niemiskylän posti.
Lonkila pääsi myös presidentti Urho Kekkosen hiihtoadjutantiksi vuonna 1957. Hiihtoretki suuntautui Vuokatin urheiluopistolta Kolille. Matka oli noin 200 kilometriä ja kesti viisi päivää. Hiihtoretkeä ei keskeytetty, vaikka valtakunnassa syntyi hallituskriisi. Rajavartiolaitos toi jokaiseen pysähdyspaikkaan tärkeimmtä päivän lehdet ja radion uutiset kuunneltiin tarkkaan.
RUKAJÄRVELLÄ Paavo Lonkila taisteli 3./JR10 riveissä, sotilasarvoltaan hän oli kersantti.
Sinivalkoisen urheiluäänen, Pekka Tiilikaisen, kerrotaan kysyneen vuonna 1952 Paavo Lonkilalta: ”Oliko tämä kultamitalihiihto elämäsi kovin hiihto?”
Paavo Lonkila oli vastannut, että elämäni kovimman hiihdon suoritin vuoden 1943 kevättalvella Ontajärven jäällä, jolloin olin palaamassa vihollisen selustaan suuntautuneelta partioretkeltä. Lonkila osallistui ns. Jeljärven partioretkelle. Partioretki oli miesvahvuudeltaan Suomen armeijan jatkosodan toiseksi suurin. Retkellä kaatui kaikkiaan 32 suomalaista, joista 15 Paavon joukkueen törmättyä paluumatkalla vihollisen väijytykseen laskeuduttaessa Ontajärven jäälle. Vihollinen avasi tähän, noin 20 miehen joukkueeseen tulen vain 50 –70 metrin etäisyydeltä, oikealla olevasta niemen kärjestä. Viisi miestä selviytyi kuin ihmeen kaupalla tästäkin tilanteesta. Luodit läpäisivät Paavon tuulipuvun, katkoivat repun viilekkeet ja aseen kantohihnan, vioittivat suksen sauvoja, mutta mies selvisi naarmuitta. Kaatuneitten joukossa oli Paavo Lonkilan ”pakkikaveri” Einari Kärkkäinen, joka ei hänkään ollut huono hiihtäjä.
Paavo Lonkila marssi aselevon jälkeen jalan Rukajärveltä kotiin. Hänet kotiutettiin Pielavedellä 16.11.1944. Sitä ennen hän oli marssinut yhteensä 462 kilometriä, jota pidetään epävirallisena Suomen ennätyksenä.
Paavo Lonkilalla on yksi tytär.
