Keskinkertaisuuden ylistys

LUIN keväällä naistenlehdestä jutun, jossa haastateltiin erilaista kannustusta saaneita naisia. Toista oli kehuttu ja kannustettu koko ikä, toista varoiteltu, että aina löytyy lahjakkaampia eikä liian korkealle kannata kuikistella. Ironisinta tässä oli, että jälkimmäinen oli oikeasti luova ja lahjakas ja pikkuhiljaa sitten huomannut olevansa varsin kyvykäs omassa jutussaan. Ensimmäinen puolestaan oli tajunnut omien sanojensa mukaan olevansa ”ihan tavallinen pallinaama”.

MINUA on jotenkin aina vähän vierastanut ajatus siitä, että me kaikki olemme jotenkin erityisiä ja ainutlaatuisia. Joo, toki olemme, mutta siinä samalla olemme kaikki mielestäni ennemminkin tasa-arvoisia, samanlaisia ja tavallisia. Jokaisella meistä on omat erityislahjamme ja toisaalta puutteemme. Miksi sana tavallinen on monelle negatiivinen? Ihmisyys ja inhimillisyys ovat meille kaikille kuitenkin samat.

MIKSI ihan hyvä ja riittävän hyvä eivät enää kelpaakaan? Keskinkertainen on sanana suorastaan loukkaava. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin alle 30-vuotiaasta miehestä, joka oli lääkäri, diplomi-insinööri, ammattilaisurheilija, maailmanmestari ja neljän lapsen isä. Yhdenkin näistä pitäisi riittää ”menestyksen mittariksi”, mutta nykykulttuuri tuntuu vaativan onnistumisia kaikilla elämän osa-aluilla. Pitäisi olla oman alansa asiantuntija, urheilulajin intohimoinen harrastaja, loistava puoliso, vanhempi ja kaveri.

LIENEE selvää, että suurin osa meistä ei todellakaan voi olla samanlaisia kuin se Hesarin jutun multitalentti. Mutta jos nostetaan esille tällaisia superihmisiä ja vaikkapa 18 ällän ylioppilaita, saattaa jollekin ihan riittävän hyvälle tulla tunne, ettei oma itse riitäkään, vaikka ihan hyvä riittää vallan mainiosti. Sinä riität, minä riitän.

MIRA KOKKONEN
Kaupunginhallituksen
puheenjohtaja (kesk)