Remeskyläläinen emäntä Esteri Sonninen kuvaili erästä aamua muutama viikko sitten.
– Heräsin vaistomaisesti tuossa kuuven maissa. Keittiön puolelta kuulu kahvikuppien kilinää. Ja lypsymiehet liikkuivat ovissa. Minä en saanu nousta. Ihan terve olin, mutta piti vaan vetää täkkiä ylemmäs. Se on melko outo tunne.
Pellonpään emännälle oli alkanut ns. maatalousloma, ensimmäinen loma 50 vuoteen – eikä emännällä ikää enempää olekaan. Tuohon aikaan mahtuu uuden kodin rakentaminen Remeskylään valtamaantien varteen, lasten syntymiset, miehen Paavo Sonnisen äkillinen kuolema 9 vuotta sitten.
Ja elämistä ja olemista pienellä tilalla maata viljellen ja lehmiä hoidellen. Nyt viimeiset vuodet enimmäkseen kahdestaan Pentti–pojan kanssa.
– Niin siitä aamusta. Ihan tuntu kuin olis joutunu painottomaan tilaan, niin kuin nuo avaruusmiehet leijuu. No eihän siinä unta tullu. Aloin miettiä, että nyt minä saan tänä päivänä tehä mitä tahansa, mennä minne tahansa. Ja että näin jatkuu kokonaisen viikon.
Kodin hoito loma-aikana oli varmoissa käsissä. Oma tyttö, kotisisaropistossa oleva Marja-Leena lupautui huolehtimaan lypsämisistä. Ja vannotti myös, että äiti ei nyt sitten saa koskea mihinkään työhommiin viikkoon.
– Mitenkäs meni?
– Ihan ensin silloin aamulla join kahvit. Siihen jätin tiskaamiset ja siistimiset, ei saanu tehä. Liikuskelin ulkona, kävelin pelloilla ja keksin lähteä soutelemaan. Semmoisia kuvioita tein. Kahtelin kaikkea ilman kiirettä. Ja oottelin kyläreissuille lähtemistä.
Pellonpään emäntä ei lähtenyt Espanjaan, ei edes Helsinkiin tai Kuopioon. Kirkollekaan ei tullut. Sanoi tuntevansa tuommoisissa vieraissa paikoissa itsensä enemmänkin vieraaksi ja levottomaksi – ei esim. kirkollakäynnistä voi nauttia. Emäntä lähtikin sukuloimaan pohjoispitäjälle, kävi synnyinkodissaan Korpelanperällä, Uppolassa ja Akanmäessä hän poikkesi ja ”vävyntekeleen” mukana tämän kodissa Piippolassa.
– Oliko lystiä?
– Ihan varmasti. Kierreltiin soita lakkasankot kainalokoukussa, keitettiin mukavilla paikoilla kahvia, käytiin niillä kauniilla hiekkarannoilla, semmoisellakin metsästysmajalla oleiltiin ja lepäiltiin. Tuntu ihan ylentävälle ja kunniakkaalle olla toisten vieraana, syyvä toisten laittamaa ruokaa, mennä valmiiksi laitettuun saunaan kylpemään. Tosiaan ihan se hupsulta tuntuu.
– Minä oon aatellu jo vuosia, että milloinka päästä käymään kotona Paloahossa ihan ajan kanssa, jatkoi emäntä.
– Nyt sitä aikaa oli. Joka puun ja kiven tutkin, kaikki vanhat paikat, vanhat rakennuksetkin, ullakon esineet, metissäkin kävelin. Ihan tunsin olovani kun pieni tyttö vuosikymmenet sitten.
Sonnisten emäntä kertoi, ettei hän ole huvitteleva tyyppi. Ei käy kylän riennoissakaan – mieluummin lähtee vaikka marjaan. Kirkoissa ja seuroissa joskus käy, eikä muualla. Aikaisemmin hän on ollut kotoa poissa yönseudun 14 vuotta sitten, silloinkin sairaalassa.
– Ja nyt kun tuntu, että ihan viikkoja oon ollu kylillä. Piti jo pyytämällä pyytää, että antakaa nyt välillä ees käyvä kotona, sitten taas kyläillään. Kummasti koti rupes tuntumaan entistäkin arvokkaammalta. Ei se ikävää ollu. Vaan sitä aatteli, että nuin se nuo toiset ihmiset asuu ja tekee töitä, minullakin on siellä oma koti.
Paljon jäi entisiä paikkoja käymättäkin.
Esteri Sonninen asui Korpelanperällä 22-vuotiaaksi asti ja naapuritkin ehtivät tulemaan läheisiksi.
Nyt sitten pyydettiin, että tulla heille ja heille ja tulla vaikka koko viikoksi. Mutta aika loppui sittenkin.
– Ja varmasti anon nyt ens kesänä uuvestaan lomaa. Ja tien samanlaiset kuviot. Kun aina painaa työtä, yhtä ja samaa aamusta iltaan, niin ei siinä kerkiä aattelemaankaan minkälaista olis välillä vähän löysätä. (Kiuruvesi-lehti 7.8.1974)
