ENSI kosketukseni jalkapalloon tuli 1966 jalkapallon MM-kisoista, kun syynäsimme muutamaa ottelua mustavalko-TV:stä kesä-heinäkuussa. Englannin ja Länsi-Saksan loppuottelu 4–2 on lajin klassikoita. Seuraavat MM-kisat Meksikossa 1970 on jäänyt minulle kaikkein parhaiten mieleen, ja sen takia myös Pele historian kaikkien aikojen parhaana pelaajana. Kotipihassa pelattiin muovisella pallolla ja yksi kesä sen puolikkaalla, kun ei muutakaan ollut. Avojaloin enimmäkseen.
Kun hankin 1986 erotuomarikortin, niin minulle ja muutamalle muullekin aukeni mahdollisuus ilmaisiin Suomen jalkapallomaajoukkueen otteluihin. Mikäpä sen parempaa: Koplan Rikulla oli hyväkuntoinen Volvo, joka oli hänen sanoissaan ´hyvä matka-auto´ ja hänellä oli myös käytettävissä vaimonsa siskon yksiö Pohjois-Haagassa.
Sen aikaisen Olympiastadionin C-katsomo oli varattu vapaakorttilaisille ja sinne pääsi vilauttamalla erotuomarikorttia portilla. Monesti meillä oli muitakin mukana, Rikun veli Mortti tai Kainulaisen Pete. Kun olimme Rikun kanssa kahden, jäimme samalla pariksi yöksi yöjalkaan Helsinkiin tai tulimme pitkällä kaavalla takaisin, kerran esim. Hankasalmen kautta (Hankasalmi on kuuluisa Häkä-Häkkisestä; papasta, jolla oli nopeuslaskun maailmanennätyskin aikoinaan.)
Vuonna 1989 stadionilla oli ottelu Suomi–Hollanti. Katsojia ottelussa oli miesten maajoukkueen kaikkien aikojen ennätys yleisöennätys, yli 39.000 katsojaa, täpötäysi katsomo. Stadionmuutosten takia ´täpötäysi katsomo´ stadionilla on aina tarkoittanut eri määrää kannattajia ja määrä taitaa taas ensi vuonna valmistuvien muutosten jälkeen pienetä. 87. minuutilla tilanne oli 0–0, kun Ruud Gullit syötti oikealle Wim Kieftille ja tämä pamautti 0–1. Joukkueessa pelasi myös yksi kaikkien aikojenparhaista hyökkääjistä: Marco van Basten.
Useimmin kuitenkin mieliala on ollut mollin puolella ja siihen kuuluu hyvin Tommi Läntisen ´Via Dolorosa´. Lähellä on oltu ja kauaksi jääty. Vielä 1990-luvun loppupuolella käytiin Kainu-Peten kanssa Tampereella Suomi-Espanja -peli katsomassa, mutta sitten tuli 20 vuoden tauko. Vapaakortin käyttäminenkin vaikeutui, oli kuukausi ennen ottelua varattava ilmainen lippu, joka tuli postissa ja ottelutkin olivat usein keskellä viikkoa. Kauas on pitkä matka ja Helsinkiin vielä pitempi.
Kun tieto Suomi-Liechtenstein pelin merkityksestä selvisi, pj-Pekka kiirehti tilaamaan ilmaisia lippuja meille kolmelle nuoremman polven kiuruvetiselle kultakorttilaiselle: Jarille, Pekalle ja minulle. Jumppas-Pena oli jo vanhempi ja Koplan Riku autuaammilla kentillä. Kumma kyllä liput saatiin, emmehän olleet kultakortin etuja ennen käyttäneetkään. Liput muuten olivat jo loppuunmyyty. Niinpä nyssykät ja reput selkään ja pikavisiitille Hälssinkiin. Hyvältä paikalta kakkosriviltä seurattiin 2–0 -voitto kultakorttikatsomosta kylmästä hytisten. Peli ei itsessään ollut jalkapallon riemuvoitto, mutta sen historiallisuus oli sitä. Oli hienoa olla paikan päällä kokemassa tapaus, jossa päästiin sadan vuoden yrittämisen jälkeen arvokisoihin.
Ottelun jälkeen puolet järkkäreistä asettui meidän eteemme kentän reunalle, meidän ja kasikymppisten muiden kultakorttilaisten eteen. Meistä ei moni olisi päässyt kuntonsa puolesta edes kaiteen yli kentälle, mutta järkkäreiden takaa parisataa Pohjoiskaarre-yhdistyksen kannattajaa kentälle juoksi. Olikohan Supo saanut selville puhelimia salakuuntelemalla tiedon, että nyt ne kiuruvetiset tulloo ja Ohranan parhaat voimat oli pantu liikkeelle.
Päällimmäisenä ottelusta jäi muisto melkein kolmetuntisesta istumisesta nolla-asteisessa ilmassa. Tämä oli alan harrastajien pyhiinvaellus Mekkaan (vaikka oikea Mekka olisi ollut Olympiastadion). Jos ottelu olisi ollut keväällä tai kesällä, olisi ollut hyvä jäädä kaupunkiin ja sen kymmeniin kesäterasseihin juhlimaan jalkapallojuhlaa, kiipeilemään ja sukeltelemaan Mantalle, mutta tämä ryhmä lähti yhden oluen jälkeen hotellille ja nukkumaan. ”Tästä ei sitten kerrota kotona, tässähän menee maine.”
Matkasta jäi loppuelämäksi pysyvät muistot, varsinkin nykyiselle puheenjohtajalle, joka hukkasi reissulla selvinpäin parisataa euroa. Hänen pitää muistaa, että kunnon reissumieheltä läikkyy saman verran jo mukista yli.
