Pertti "Tuuhis" Lappalainen suosittaa
ostamaan lähellä tuotettua kinkkua.

Ruokapöytä on ainoa paikka, jossa ensimmäinen tunti ei milloinkaan käy pitkäksi.
Heti alkuun tunnustan, jälleen, ettei otsikko ole itse keksimäni. Toivoisin niin, mutta se on harmikseni ranskalaisen lakimiehen Anthelme Brillat-Savarin (1755–1826) kirjasta, joka käsittelee maun fysiologiaa.
Kesän ollessa vielä kuumimmillaan, minun alkoi tehdä mieli suunnattomasti kinkkua, smoukattua sellaista. Edellisen kerran savustettua joulukinkkua meillä oli suunniteltu syötävän jouluaattona, joskus 1990-luvun alkupuolella. Kaverini Jussin isä, Martti, oli vihkiytynyt palvaamaan lihaa, ja tämä tieto kantautui myös minun, jo edesmenneen, Olli-isän korviin. Saimme kuitenkin aatonaattona ikävän puhelun, jossa Martti kertoi savolaisittain, että lihat taisivat saada liikaa savua, ainakin siitä päätellen, kun palvisauna savuaa vieläkin, tosin hiilloksena… Näin siis meidän palvikinkku sinä jouluna haihtui savuna ilmaan, enkä muista mitä meillä loppujen lopuksi oli joulupöydässä tarjolla.
Odotusarvot olivat kovat oman kinkun kohdalla, jo pelkästään suunnitteluvaiheessa. Kilautinpa possunlihan suureksi ystäväksi tunnustautuneelle serkulleni Artolle, ja kysäisin, että maistuisiko perinteinen kesäkinkku tulevana viikonloppuna? Myöntävää vastausta ei tarvinnut juurikaan odotella, kun vastaus kuului, että eipä minulla mitään sovittua ole. Vastauksen tyyliä tai itse vastausta saattaisi joku pitää myös varsin savolaistyyppisenä.
Teimme suunnitelman, että minä syöksyn paikallisen nääsmarketin pakastealtaalle ja sieppaan sieltä viimeistään viikonloppua edeltävänä keskiviikkona kinkun ja suoritan rauhallisen jääkaappisulatuksen sille. Arto sitten saapuisi lauantaina päivällä hyvissä ajoin, ja alkaisimme smoukkaussession.
Helpommin sanottu, kuin tehty. Ei nääsmarketissa, eikä muissakaan ruokatarvikkeita myyvissä liikkeissä, ollut ainuttakaan kinkkua. Kuumeiset soitot tutuille kauppaille, eivät tuoneet muutosta asiaan. Hitto, tässä minkään kinkkurullien kanssa aleta pelaamaan!
Muutaman soiton jälkeen tuoresuolattu kinkku löytyikin paikallisesta lihatukusta. Kun vastaajapäässä ei tunnustanut olevan Savon murre niin täysin hallinnassa, tein parit tarkennukset. Koko 5 kg, check, tuoresuolattu, check, kaikki oli siis kunnossa. Hei, laita vielä kaveriksi 5 kg possun niskaa, se on takuuvarmaa kamaa. Sen jälkeen soitto Artolle, että ehdithän sinä käydä hakemassa viimeistään, kun tulet lauantaina. Helpottava vastaus; kyllä. Huh, tämähän näytti onnistuvan varsin kivuttomasti, luulin vielä tässä vaiheessa.
Jokaisessa ruuanlaittosessiossa tärkeää on ruuanlaittoruoka, ja en unohtanut sitä tälläkään kertaa. Perjantain ruokatunnilla ajelin paikalliseen pitkäripaiseen ja etsiskelin sieltä possulle sopivan punaviinin. Muistaakseni joku chileläinen Carbernet Sauvignon tarttui matkaan, ja olen todennut sen olevan varsin kelvollista myös seurustelujuomana. Keskitäyteläinen, keskitanniininen, kirsikkainen, herukkainen, kevyen mokkainen ja hennon tanniininen. Kuten kaikki varmaan tietää, edellä luonnehdittu viini sopii myös kanalle… Itsellä ei ollut hajukaan asiasta, mutta iloiset alkontädit ja –sedät auttoivat ystävällisesti, yllättäen tuo viini on näköjään saanut vakipaikkansa meillä. Kerran viinin luvattiin soveltuvan myös kanalle, niin ruuantekoruuaksi valikoitui luullista broiskun rintaleikettä. Broiskut pistin marinoitumaan itse kehittelemääni Chef Curly´s BBQ OMG!-kastikkeeseen jo perjantaina. Tuo bbq-kastike sai alkunsa jo vajaa 10 vuotta sitten, josta varmaan avaudun teille ja kerron sen syntymästä jossakin seuraavista blogeista.
Lauantaiaamu koitti, ja heti aamusta pitäen laitoin viestiä Artolle, että lihat tulee ottaa huoneen lämpöön hetimiten, ettei meidän tarvitse laittaa smoukkeriin jääkaappikylmiä raaka-aineita. Yleensäkin, varsinkin lihatuotteet, on otettava lämpiämään reilusti ennen niiden paistamista tai uuniin laittoa, se takaa hyvän lopputuloksen.
Arto saapuikin sovitusti puolen päivän aikaan, ja tutustuimme raaka-aineisiin. Totesimme heti alkuvaiheessa että perinteinen joulukinkku olikin muuttunut tuoteselosteen mukaan Henrikssonin kinkuksi, joka herätti pientä epävarmuutta kyseistä tuotetta kohtaan. Vakuumipussissa oli havaittavissa, liemen lisäksi sekä puna- että viherpippuria, ja perinteiseen, suolattuun joulukinkkuun siinä ei viitannut mikään muu kuin punapippurin punainen väri. Hitto…
No, possunniska, jota kansanomaisesti sanotaan myös kassleriksi, sai teksasilais-savolais-porvoolaisen dry rub –mausteseoksen Arton pilkkoessa lisää leppähalkoja. Sekä kinkku että possunniska aseteltiin smoukkeriin ja 5-7 tunnin sessio saattoi alkaa. Lämpötila smoukatessa pitää olla siellä noin 100 asteen tuntumassa, joten tuo tuntimäärä on aikalailla ulkona vietettyä aikaa. Tuo aika ei käynyt pitkäksi ollenkaan, olihan meillä varastosta kaivetut petanquet, tikkataulut ja kesäiseen säätilaan valikoidut virvoittavat juomat…
Puoltatoista tuntia ennen ajateltua lihojen valmistumista, lisättiin smoukkeriin broiskut ja ETA niille kutakuinkin kuuden aikaan. Joukkoon tummaan liittyi, ruokakutsun saadessaan, myös Jarno. Kun kansi avattiin, kamerakännykät napsahtelivat ahkerasti ja rintafileet löysivät tiensä lautasille. Alkuun, tai oikeastaan ruuantekoruuaksi, oli 500 gramman rintafile per köriläs. Toden totta, otsikon mukaisesti, ensimmäinen (kään) tunti ei ruokapöydässä käy pitkäksi. Aivan loistavaa, ei tietoakaan normaalista broiskulle ominaisesta kuivuudesta, ahh..
Vielä oli parisen tuntia aikaa, kunnes pystyimme ajattelemaan kinkun ja possunniskan ulosvetoa smoukkerista. Vietimme tämän ajan suht kevyesti leikkien isojen poikien leikkiä, pleikka 3, wrc-rally, iso tv ja äänet kotiteatterin kautta, lujalla. Jääköön Saksan Birkenfalderin asfaltti-ek:n tulokset julkaisematta tässä kohtaa, tämän bloginhan pitäisi käsitellä ruokaa, ehkä.
Pitkin hampain, joidenkin osalta, jätimme pleikan ja suuntasimme ulos. Tuotteet smoukkerissa olivat loistavan, jopa suurenmoisen näköisiä. Eikun leikkuulaudalle ja kokkiveitsi käteen. Kinkun ympärillä ollut verkko sai kyytiä alle aikayksikön, ja ensimmäisen siivun leikkaus on todellisuutta. Kinkkumainen ulkonäkö, ylikypsää on, mutta entäs maku? Kymmenien vuosien odotus, palkittiinko se nyt? Ei prkl, mitä helv… Eihän tässä ole kinkusta muuta kuin ulkonäkö, maku on jostakin, hmm… rannikolta. Olisihan se pitänyt jo nimestä päätellä, Henrikssonin kinkku, wtf.
Mitä opimme tästä? Vaikka makutottumukset muuttuvat vuosien varrella, suolattu kinkku on kuitenkin saanut järkähtämättömän varman sijan makuhermoissa. Ei siihen laiteta mitään pippureita, ei milloinkaan, eikä anneta nimeksi mitään muita nimiä kuin kinkku!
Onneksi olin pelannut varman päälle jo tilausta tehdessäni lihatukkuun. Toinen, ensimmäinen tuntikaan ei käynyt pitkäksi ruokapöydässä possunniskan kanssa. Taisi siinä mennä jokunen tunti enemmänkin, koko session kokonaisajaksi tuli hieman reilut 12 tuntia. Olisihan sitä voinut kauniita kesäiltana mennä käymään vaikka jonkun baarin terassilla, mutta vastoinkäymisistä huolimatta ei harmittanut viettää tuota aikaa edellä kerrotun mukaisesti.
Mutta muistakaa tämän joulun osalta pelata varman päälle, tehkää joulukinkku, Remeksen kinkku, Kärkkäisen kinkku tai Lappalaisenkinkku, unohtakaa Henrikssonin kinkku… Hyvää Joulua!

Kirjoittaja on 46-vuotias porvoolaistunut, Kiuruvedeltä lähtöisin oleva mainosalalla toimivan yrityksen paikallisjohtaja, jolla on omasta mielestään varsin mutkaton suhtautuminen ruuanlaittoon. Hän käy satunnaisesti keikkailemassa tv-kokkien Sami Garamin ja Janne Pekkalan kanssa, onneksi ei kuitenkaan kokkina…