Meidän perhe ei ole suuri, kun vertaa nykypäivän lapsiperheisiin, joissa alkaa olla vähintään kolme lasta ja kaksi huoltajaa. Mutta sitäkin eläväisempi ja kovaäänisempi meidän nelihenkinen porukkamme on. Tai viisi, kun laskee mukaan Maken, sekarotuisen koiramme. Make on kuin piste iin päälle Kiljusen herrasväen perheessämme.
Tuo 50 -kiloinen, kolmevuotias, valkoinen, suden näköinen karvainen ystävämme on lunastanut paikkansa talossa jo saapumispäivänään. Niin haluan asian näin julkisesti ilmaista…
Totuus on, että pikkuinen terroristi söi ensimmäisenä elinvuotenaan minulta (!) kuudet kengät käyttökelvottomaksi, parit sisävuoret kengistä, mieheltä kahdet kengät, pari barbinukkea ja muutaman tunnistamattomaksi muuttuneen lelun, langattomat kuulokkeet, muutaman lattia- ja ovilistan, lisäksi yhden jos toisen huonekalun jalkaa on kaluttu. Vuoden tuo riiviö joutui viettämään päivänsä pikkuisessa kodinhoitohuoneessa, kun sitä ei voinut laskea muualle taloon tekemään tuhojaan. Olen muuten kuullut, että valkoisella paimenkoiralla on taipumusta kekseliäisyyteen ja touhuamiseen itsekseen ollessaan. Make on puoliksi juuri tuota rotua. Toiselta puolelta siitä löytyy newfoundlandia, berniä, samojedia… Vahvoja, hienoja rotuja ja sen kyllä huomaa!
Eikä siinä vielä kaikki, valkoista karvaa on koko talo täynnä nykyään ja sen asukkaat menevät tarrarullapuhdistuksen kautta päivätöihinsä. Rai-vos-tut-ta-vaa! Mutta päivääkään en vaihtaisi pois tuona koiran kanssa. Se on niin perheenjäsen, halittava, rapsutettava, maailman uskollisin kaveri. Ilman sitä en varmasti ulkoilisi niin paljon. Kukaan muu ei saa niin tehokkaasti minua lenkille kuin Make. Se on nyt kolmevuotias ja höpötykset ovat jääneet taakse. Sitä vastoin iloinen ja tasainen luonne ovat tulleet esiin ja ne tekevät siitä parhaan koiran lapsiperheeseen. Make antaa lasten retuuttaa itseään ja touhuaa mukana kun lapset leikkivät. Kiltti kuin mikä. Äidin oma rakas, niin minä sille höpötän. Se jaksaa kuunnella kaikkien ilot ja murheet. Jokainen sille vuorollaan käy lepertelemässä, terapiaa, terapiaa!
Haaveena oli, että Make tottuisi olemaan kukkakaupalla aina välillä, ettei sen tarvitsisi olla kaikkia päiviä yksin kotona. Se oli täysin kuolleena syntynyt ajatus! Se möykkä, mikä koirasta lähti kun asiakas tuli sisään riitti karkottamaan kyllä ihmiset. Se on niin ihmisrakas, ettei ymmärtänyt miksi ei saanut käydä moikkaamassa kaikkia jotka tulivat kauppaan sisään. Eli se siitä. Nukkukoon kotisohvalla päivät kaikessa rauhassa. Kaikenkukkuraksi se vaan kasvoi ja kasvoi ja kasvoi. Niin isoksi, että äkkiseltään kuka vaan säikähtää sitä. Olkoon iso, mutta lauhkea kuin lammas. Meidän poni. Vie kaksi kolmasosaa sohvasta.
Joulu meni, vuosi vaihtui, talvi tuli. Minä haaveilen keväästä ja puutarhatöistä. Joulun aikaan teimme pihasuunnitelmia siskoni kanssa. Hieman oli maa liikaa jäässä että olisi päässyt toteuttamaan… No, talvi menee nopeasti. Kukkakaupalla on alkanut jo kevätkukkien aika. Ihania huone-esikoita, tulppaaneja, kevätesikoita ja sinerarioita. Minulla on kyllä ihana työ, pääsee ajoissa fiilistelemään tulevan sesongin tunnelmia.
Yhtä asiaa toivon talvelta; sen verran kun tulisi lunta, että pääsisi keväthangille hiihtelemään, jäälle Maken kanssa. Se on tällaiselta kouluaikojen hiihtoinhoajalta paljon se!
Loppuun mietelause uudelle vuodelle. Kukin voi tulkita sen omalla kohdallaan omalla tavallaan. Minulle tuo on oikeastaan tapa toimia, uppoudun kaikkeen suurella intohimolla, joskus saan näpeilleni, joskus en. Mutta elän nyt. Sen olen antanut uuden vuoden lupauksena itselleni.
Maailma on kuin nokkonen, hipaise sitä ja se polttaa. Mutta tartu siihen lujasti, niin se ei polta.
(Edward G.L. Bulwer-Lytton)