Tätä asiaa olen kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja. Olen aina ollut luonteeltani ujo ja hiljainen, ja siitä asiasta olen saanut palautetta varmaan koko elämäni ajan. Ja aina se palaute on tuntunut yhtä musertavalta. Onko minussa jotain vikaa?
Kuinkahan monesti olen kuullut joltakin puolihuolimattomaan sävyyn sanottuna ”miks olet noin hiljainen” tai ”sinä olet niin ujo”. Vaikka sanoja ei sitä olisi pahalla tarkoittanut, niin silti se tuntuu pahalta, koska ihmisen luonnettahan siinä arvostellaan. Miksi hiljaisia saa moittia ujoiksi, mutta sanooko kukaan puheliaalle ihmiselle, että ”miksi sä puhut koko ajan, olisit välillä hiljaa”? Ei takuulla.
Muutenkin tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän niitä sosiaalisia ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti äänessä ja tuomassa itseään esille. Meidät hiljaiset luokitellaan heti tylsiksi ja mitäänsanomattomiksi. Meidän mielipiteemme ei kiinnosta ketään, jos emme huuda sitä ilmoille kaikkien kuullen. Melkeinpä aina tämä luokittelu tapahtuu juuri näiden super-sosiaalisten taholta.
Tämä on asia, joka saa aina sappeni kiehumaan. Se on saanut minut tuntemaan itseni epävarmaksi omasta itsestäni, ja miettimään, onko minussa jotain vikaa, kun olen ujo. Onko se kuin jokin sairaus, josta pitäisi vaan yrittää parantua? Pikkuhiljaa aikuisiällä olen alkanut myöntää itselleni, että ei, sinussa ei ole mitään vikaa. Se vain kuuluu sinun luonteeseesi. Ja totuushan on se, että meitä ihmisiä on niin erilaisia. Mitä ihmettä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat samanlaisia? Huudettaisiin vaan mielipiteitämme yhteen ääneen ja vaadittaisin kilpaa huomiota.
Kuinkahan lukemattomia kertoja on ollut tilanteita, joissa tiedän, että olisin voinut puhua enemmän ja olla sosiaalisempi, mutta ei ole onnistunut. Kuinkahan monesti olen harmitellut jälkeenpäin, että miksi en sanonut sitä ja tätä ja tuota. Uusien ihmisten seurassa olen aina vähän jäykkä enkä oikein tiedä mitä sanoisin. Harmittavan usein ihmiset luokittelevat sen niin, että en vain ole kiinnostunut juttelemaan. Toisaalta, jos ei vain ole mitään sanottava, niin miksi pitäisi väkisin hölistä?
Koskaan en varmaan sataprosenttisesti tule hyväksymään tätä ujouttani, mutta silti se vain kuuluu minun luonteeseeni ja sillä selvä. Sen olen päättänyt, että jos en kelpaa jollekin ihmiselle tämmöisenä, niin se on sen ihmisen ongelma, ei minun. Ja jos jostakin asiasta olen ylpeä niin siitä, että elämässäni on edelleen ne samat ihmiset, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen, ja jotka ovat kulkeneet mukana jo vuosikausia. Kiitos ystävät!
Tämä kirjoitus on hyvä päättää Cheekin Jare Henrik Tiihonen-biisin sanoihin: ”Mä oon mitä oon, en mitä muut olettaa. Tuun sellaisena kuin olen tai en tuu ollenkaan.”
Marja Lehtola on 21-vuotias nainen, joka asustelee Kiuruvedellä Misu-kissansa kanssa… Ja miettii, mitä tekisi isona.