Jotta ihminen söisi elääkseen, Luoja on antanut hänelle houkuttimeksi ruokahalun, palkinnoksi mielihyvän.
Heti alkuun tunnustan, jälleen, ettei otsikko ole itse keksimäni. Toivoisin niin, mutta se on harmikseni ranskalaisen lakimiehen Anthelme Brillat-Savarin (1755–1826) kirjasta joka käsittelee maun fysiologiaa.

Kieltämättä tämä alkaa tympiä, etten keksi omia otsikoita ja ”Ranskan Antin” kirjastakin alkavat olla otsikot pian käytetty loppuun. Eikun joo, tehän voisittekin laittaa tulemaan minulle, savolaisittain, nohevia otsikoita, minä sitten teen sen ympärille mitä teen, ja kirjoitan mitä kirjoitan. Okei, we have a deal? Nimimerkillä; Sitä saa mitä sattuu tulemaan…

Taas kerran tämän blogin kirjoitus jäi niin sanotusti viime tippaan, deadline on tälle aamulle, ja minä istun työpaikalla klo 4.30 ja kirjoitan tätä. Viimeisin exäni varmaan nauraa partaansa, jos sattuu lukemaan tämän, koska tästä meillä oli puhetta kerran, jos toisenkin. Vaikka sanonta noin kuuluukin, niin eihän naisilla ole partaa, ja varsinkaan niin kauniilla naisella 
Joka tapauksessa tämä viimetipassa kirjoitettu tarina kulkeutuu 1,5 vuoden päähän, jolloin olin juuri aloittanut nykyisessä työpaikassani. Mielenkiintoista, että vaikka tuon ajan kuluessa, ihan viimeaikoinakin, on ollut monia mainioita ”ruokasessioita” ja varmastikin kirjoittamisen arvoisia asioita, niin ne eivät vain tule mieleen juuri nyt, kun pitää kirjoittaa. No, toivottavasti saan nämä viimeaikaisimmat tuotettua paperille sitten vajaan kahden vuoden päästä.

Oli jo tuolloin aiemmin keväällä puhetta, että joka vuosi, alkukesästä, työpaikalla pidetään talkoot, jossa puretaan päivän aikana kaikki asiakkailta romutukseen tulleet valomainokset, erotellaan alumiinit, sähköosat ym. metalli. Toimitusjohtaja ylpeänä kertoi, että hän on sitten aina ennen tarjonnut talkooväelle pizzaa ja olutta, ja väki on tykännyt. Varmaankin niin, päivän aherruksen jälkeen, maistuu vaikka kengänpohjat.
Minä tietenkin, uutena ja kannuksiaan hankkivana työntekijänä, ilmaisin ääneen toisen vaihtoehdon; entäs jos minä tekisin jotakin pizzoista poikkeavaa. Jaa, mitäs meinasit, kysäisi tj?! No, anna firman kortti mulle, äläkä huolehdi siitä, luulen, että porukka tykkää. Näin sovimme. Kuitenkin vielä kuulin jotakin jupinaa, että missä ja mitenhän paikallisjohtaja meinaa homman toteuttaa…

Talkoopäivän aattona sain siis firman kortin käyttööni, ja ilman olkapäällä istuvaa pirua läksin kauppaan. Keräiltyäni raaka-aineet ja päästyäni kotiin aloin valmistella jälkiruokaa. Pannacotta, tuo minun vakiojälkkäri, sai makuvivahteensa Jallusta silloin ensimmäisen kerran. Kotimaiset vadelmat ja mustikat laitoin marinoitumaan Blueberry Koskenkorva Vodkaan ja tomusokeriin. Apauttiarallaa 10 jääkaappiin jäähtymään laitetun annoksen jälkeen saattoikin sitten heittäytyä nukkumaan ja odottelemaan talkoopäivän aamua.
Aamua varten olin lastannut auton takahudlariin parilalevyt, kaasut, parit retkikeittimet, kattilat, haudutuspannut, grillin, veitset jne. Idea tästä kaikesta oikeastaan lähti muutamia vuosia sitten tv:ssä olleesta Garamin Samin Food Impossible-ohjelmasta. Siinä Sammy veteli fillarilla pitkin Stadia, ja kävi kokkailemassa reppuun pakattujen pannujen ja kattiloiden avulla.

Parin talkoolaisen avustamana saimme firman halliin loihdittua keittiön vajaassa puolessa tunnissa, käyttäen apuna roskapönttöjä ja valomainoksien etupintalevyjä. Voilá, kokkaaminen saattoi alkaa, mutta käsky kuului, että anna nyt olla sen viinitonkan rauhassa, akkuruuvari käteen ja purkamaan mainoksia. On se nyt prkl, ettei saa alkaa toteuttamaan itseään, heti aamusta…
Muutaman tunnin uurastamisen jälkeen mustatiikeriravut oli marinoituneet valkosipulissa ja yrteissä, sekä härän sisäfile oli temperoitunut sopivaksi. Saatoin siis siinä vaiheessa maistaa Viña Albali Gran Reserva 2007:aa. Ilmoitin, että reilun puolen tunnin päästä aloitellaan ja pihamaalle katsoessani totesin, että voimmekin saman tien lopettaa talkoot ja aloittaa syömisen pitkän kaavan mukaan.
Alkuun kiehautin tuoretta parsaa voisulan kera ja grillatut tiikeriravut. Sopivaksi katsomani ”kehujen hetken” jälkeen väliruokana tarjosin, yllättäin voissa paistettua Pellingin kuhaa, sinappisella kermatillikastikkeella. Talkoolaisten ilmeet kulkivat jo tässä vaiheessa halliin rakennetusta keittiöstä lautasille ja takaisin. Ilmeistä päätellen ihan kaikkea ei meinattu uskoa.

Oli akateemisen tauon paikka, ja väki siirtyikin aurinkoiseen ulkoilmaan odottelemaan kokonaisena grillattua 3 kg härän sisäfilettäbiittiä, habanerosuklaakastikkeella. Sideorderina ratatouille. Tässä vaiheessa taisimme avata jo toisen ”taikalaatikon” Vina Albalia, muistaakseni… joo, ei kaikkea voi muistaa…
Valitettavasti, ruokailu jouduttiin suorittamaan pystyruokailuna firman teippauspöydän ääressä, mutta se ei näyttänyt tahtia haittaavan.

Pääruuan jälkeen oli vuorossa edellisenä iltana rakennettu italialainen maitovanukas, Jallulla ryyditetty pannacotta. Joku mainitsi tämän jälkeen, että tähänkö tämä sitten loppui, ja että grillillekö tästä on vielä kotimatkalla poikettava. No, herkkänä persoonana vetäisin tästä tietysti koko hernepellon nenääni ja syöksyin firman pakastimelle. Sieltä löytyi varsin hyytynyttä kirkasta, joten palautin mieleeni hurjina vuosinani kuulemani, kai Ruotsista kotoisin olevan, kaffekasken.
Keitin pannullisen supervahvaa kahvia, johon lisäsin suht reippaasti sokeria. Kahvi kirkkaisiin laseihin ja kahvilusikkaa apuna käyttäen valutin varovasti tuon aiemmin mainitun pakkaslämpöisen Kossun lasiin. Mahtava värikontrasti, ja se maku…juodessa kuuma kahvi tulee alta, ja hyinen kossu päältä… Varsin päähän käyvä setti, mutta sainpahan porukan hiljaiseksi.

Niin, otsikon sivuaminen olisi taas edessä…hmm…mitähän nohevaa siitä keksisi. Tällä kertaa sitä ei tarvitse keksiä. Kaikilla oli erityisen hyvä ruokahalu ja myös mielihyvä, paitsi tj:llä, kun annoin firman kortin kuitteineen takaisin. Nii-in, pizzojen ja edellä mainitun talkoomenuun hintaero on jonkinlainen. Jostakin syystä muissa talkoissa on ollutkin sitten herran itsensä grillaamia kabanosseja sun muita, muka makkaroita. Jospa en olisi enää seuraavissa talkoissa…

Kirjoittaja on juuri 47- vuotta täyttänyt, porvoolaistunut, Kiuruvedeltä lähtöisin oleva, mainosalalla toimivan yrityksen paikallisjohtaja, jolla on omasta mielestään varsin mutkaton suhtautuminen ruuanlaittoon. Hän käy satunnaisesti, valitettavan harvoin nykyään, keikkailemassa tv-kokkien Sami Garamin ja Janne Pekkalan kanssa, onneksi ei kuitenkaan kokkina…