Blogi (muokattu 20.1.2021) Kiuruvesilehti

Se ei pelaa, joka pelkää

Tämän kirjoituksen aloittaminen tuntui jotenkin erityisen hankalalta. Mielessä on pyörinyt viime aikoina niin paljon asioita, että tuntuu kuin ajatukset olisivat välillä ihan solmussa ja pyörisivät yhtä vuoristorataa. On ollut niin paljon asioita tehtävänä, ja samalla on tuntunut, ettei ole saanut tehtyä kuitenkaan mitään. Motivaatio on ollut jokseenkin täysin hukassa. Nyt hiljalleen alkaa tuntua, että asiat rupeavat selkiytymään!

On tullut tosiaan pohdittua ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, erityisen paljon opiskeluja ja tulevaisuutta ylipäätään. Niin monen pettymyksen jälkeen tuntui vaikealta taas ottaa pääsykoekirjat esille ja ruveta pänttäämään. Mielessä on kuitenkin taas se sama pelko, että ”entä jos en taaskaan pääse mihinkään?” Vähän on joutunut suoraan sanottuna potkimaan itseään persuuksille, että nyt ryhdistäydy. Hyvin selkeänä on kuitenkin mielessä se ajatus, että syksyllä jätän viimein hyvästit Kiuruvedelle, kyllä alkaa aika olla jo kypsä siihen. Vaikka tässä kaupungissa on hyvätkin puolensa, niin jotenkin sitä tuntuu, että täällä on vain jumittunut paikoilleen. Tässä kevään korvilla on alkanut heräillä pikkuhiljaa siitä pitkästä horroksesta, ja tajuta, että nyt tai ei koskaan on muutettava elämän suuntaa.

Paljon on pyörinyt mielessä myös sekä oma, että ylipäätään ihmisten luonne. Missä vaiheessa minusta tuli niin tylsä ihminen? Mitä me ylipäätään oikein pelkäämme? Miksi emme vaan olisi spontaaneja ja tekisi asioita hetken mielijohteesta? Miksi emme vain ota iloa irti elämästä? Ihailen niitä ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja ottaa riskejä, ja mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On ruvennut tuntumaan, että haluan itsekin olla sellainen ihminen. Haluan vain nauttia elämästä, enkä miettiä joka ikistä asiaa, että ”uskallankohan” tai ”en mä oikein tiiä kehtaanko”. Miksei? Vaikka asiat ei sitten menisikään ihan niin kuin Strömsössä, niin miten sitä voi virheistä oppia, jos ei koskaan tee niitä?

Se on muuten myös jännä juttu se, että silloin kun on todella vaikea elämäntilanne, huomaa keitä ihmisiä voi oikeasti kutsua ystävikseen, ja keneen voi todella luottaa. Ihmisluonne on siitä mielenkiintoinen, että ihan sama kuinka kauan olisi tunnettu ja kuinka hyviä ystäviä oltaisiin oltu, niin silti sitä voi niin vain hylätä toisen ihmisen hädän hetkellä. En vaan pysty ymmärtämään kuka voi tehdä niin toiselle. Ja miksi? Tuottaako se tälle ihmiselle jotain tyydytystä, että voi ajatella ”häähää selviäpäs nyt yksin, en jaksa enää sua”? Sen ainakin tietää varmaksi, että tämmöisiin ihmisiin ei kannata tuhlata ajatustakaan.

Tästäpäs tulikin varsin syvällinen kirjoitus. Mutta ihan hyvä pohtia asioita välillä vähän syvällisemmin! Nyt on kyllä semmoinen fiilis, että voi kunpa tulisi jo kesä ja lämmin, pääsisi uimaan, festareille, ottamaan aurinkoa, syömään tuoreita mansikoita, sekä uusia perunoita sillin kera, ja ostamaan jäätelöä torilta. Kyllä kesä vaan on parasta aikaa.

Tässä eräänä päivänä kuuntelin musiikkia, ja tämän Sauruksen Keskipiste -biisin sanat kolahtivat erityisen hyvin:

”Sun himas ei oo maailman keskipiste, älä luule, että kaikki hyvä tulee sun luokse, sun pitää mennä ulos ja katsoo maailmaa.”

Blogin kirjoittaja on nuori Marja Lehtola, hän pohtii vielä, mitä elämässään tekisi.