Minusta
Käyn mielenkiintoista ”keskustelua” parhaillaan tämän paikkakunnan kanssa. Kiuruvesi, synnyinseutuni, ja ihmiset, jotka täällä yhteisönä elävät, ovat ehtineet maalata jo monensävyiset kuvansa minulle. Kun tulin tänne entisenä kiuruvetisenä, halusin tulla kiuruvetiseksi jälleen.
Puhkuin intoa ja uutuuden viehätystä. Huomasin kaupungista asioita, joita en ennen ollut nähnyt. Kauniin Meijerin rannan alueen, hienon lenkkeilyreitin Kuorevirran alueella. Kuukkeli piti mennä heti katsomaan, orapihlajat taksiaseman edessä, koivukuja, joka oli kasvanut Asematien varteen. Hautausmaa, voi miten kaunis paikka, Rytkyn seudun kauneus oli minulle ihan uusi tuttavuus. Pohjoispitäjän suomaisemiin piti lähteä asioikseen tutustumaan, vaikka lapsena ajelin pyhännäntietä Kestilään sukuloimaan harva se viikonloppu. Mutta lapsen silmä näkee asiat eri tavalla kuin aikuisen.
Äitinä näin mahtavat leikkipuistot ja harrastusmahdollisuudet. Lähteen päiväkoti Pappilanmäellä ja mikä hieno kirkko meillä onkaan! Ortodoksisen seurakunnan ympäristöstä nyt puhumattakaan. Pyöräily ja lenkkeily ympäri keskustaa ovat edelleen mielipuuhaani.
Ihmisiin tutustuminen on ollut huikea retki. Sosiaalisena ja puheliaana olen tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin. Ihmisiin, joiden en ole edes tiennyt asuvan Kiuruvedellä. Näistä moni on avannut minulle ihan uudenlaisen Kiuruveden elää. Vanhojen tuttujen kanssa on ollut mukavaa jatkaa matkaa siitä mihin joskus aikoinaan jäätiin. Uskallan sanoa, että olen saanut joistakin kohtaamistani ihmisistä varmasti elinikäisiä ystäviäkin.
Puhun menneessä aikamuodossa, mutta olen tuota mieltä edelleen. Kolikon kääntöpuolikin on tullut tutuksi. Olen ajan saatossa myös unohtanut (tai halunnut unohtaa) pienen paikkakunnan ihmisten ahdistuneisuuden. Yltiöpositiivisena ja ulospäin suuntautuneena ihmisenä olen varmasti loukannut joidenkin kanssakulkijoiden yksityisyyden rajoja. En ole ymmärtänyt, että on olemassa kirjoittamaton sääntö, että tietyistä asioista vaan ei puhuta ääneen. Myös helposti innostuva ja kiihkoon asti asioitaan puolustavana olen myös säikyttänyt ihmisiä. Pyydän tässä samalla anteeksi, jos olen niin tehnyt.
Lusikkani on olen työntänyt moneen soppaan. Jotkut ovat olleet kovin kitkeriä tai olen polttanut niissä suuni. Mutta suurin osa sopista on maistunut makealle kuin kiuruvetinen mykyrokka. Moni on varmasti miettinyt, että milloinhan tuo tyttö väsyy ja putoaa polvilleen. Toistaiseksi niin ei ole käynyt. Minulle tämä kotipaikka on niin tärkeä, että sen hyvinvoinnin puolustamiseen olen valmis jakamaan energiaani. Haluan, että lapsillanikin olisi tulevaisuutta täällä niin halutessaan.
Yrittäminen täällä vaatii kovasti töitä, mutta se antaa kuitenkin sen verran paljon hyvää takaisin, että vaivannäkö kannattaa. Yksikään päivä ei ole samanlainen. Voisinko sanoa, että omituisuudestaan huolimatta kiuruvetiset ovat silti Suomen parasta porukkaa. Täällä tehdään kovasti töitä, pidetään omien puolta, huolehditaan lähimmäisestä ja osataan rakastetaa. Halusin tulla uudelleen kiuruvetiseksi, kyllä minusta sellainen on omasta mielestäni tullut.
Tuntematon kynäilijä on kirjoittanut:
”Linnut voivat laulaa silloinkin, kun oksa katkeaa, koska ne tietävät, että niillä on siivet.”
Anne Härkönen on kahden lapsen äiti ja yrittäjä
