Kävin viime torstaina kulttuuritalolla kuuntelemassa muusikko Kristian Meurmanin luentoa, jossa hän kertoi todella avoimesti sairastamastaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tuntui hyvältä, että joku uskaltaa julkisesti kertoa noinkin vaikeasta asiasta, ja on niin sinut sen kanssa, että pystyy jopa vitsailemaan siitä. Hän nauratti yleisöä, kritisoi suomalaista terveydenhoitojärjestelmää, ja sanoi suoraan olevansa hullu. Kuinka monella meistä olisi pokkaa tehdä niin?
Tosiasiahan on, että tämmöisiä mielialahäiriöitä, kuten juuri kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja varsinkin masennusta on paljon, ja niistä myös puhutaan paljon. Koen kuitenkin itse, että jollain tavalla esimerkiksi masennus koetaan hieman ”häpeällisenä”. Tuskinpa kovinkaan moni kehtaa olla kuuluttamassa jokaiselle tutulle ja tutuntutulle, että ”hei, olen masentunut!”. Saati sitten, että kertoisi siitä avoimesti julkisuudessa. Minusta on äärettömän hienoa, ja ihailen niitä ihmisiä, jotka siitä pystyvät kertomaan avoimesti, koska ei todellakaan ole mikään häpeä olla masentunut. Tuntuu, että monetkaan ihmiset, joilla ei ole kokemusta masennuksesta, eivät ymmärrä sitä, ja sortuvat ehkä hieman vähättelemäänkin. Kyllä se siitä, kyllä se menee ohi. Ajattele vain positiivisia asioita.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Pohdin monta päivää kehtaanko kirjoittaa tämän kirjoituksen, mutta sitten ajattelin, että mitä menetettävää minulla on? Jos joku samojen asioiden kanssa painiva saa tästä jotain irti, tai pystyy samaistumaan ajatuksiini, niin se on vain hyvä. Eli myönnän: olen sairastanut masennusta, ja toivun siitä edelleen. Syitä siihen en rupea tässä tarkemmin erittelemään (eikä se kenellekään kuuluisikaan), mutta vaati suurta rohkeutta itseltä jo myöntää se tässä, näin ”julkisesti”.
Ja kyllä, olen kokenut itsekin vähättelyä asian tiimoilta. Voisinpa kertoa tässä vaikka hyvän esimerkin. Menin Kiuruveden terveyskeskuksen akuuttivastaanottoon (mikä akuutti, kysynpähän vain) jonottamaan, jotta saisin sairaslomaa – masennuksen takia. Jonotin semmoiset kevyet nelisen tuntia, kunnes pääsin viimein hoitajan juttusille. Kerroin asian hoitajalle, ja hän pyysi odottamaan ja lähti hakemaan lääkäriä. Odotin semmoiset puolisen tuntia lisää. Lääkäri tuli paikalle, ja alkoi pommittamaan kysymyksillä, jotka koskivat todella henkilökohtaisia asioita. Hieman takeltelin, kun en ollut ollenkaan valmistautunut semmoiseen kuulusteluun. Lopulta lääkäri totesi: ”En minä nyt oikein voi antaa sinulle kuin viikon sairaslomaa – sehän varmaan riittää”. Anteeksi mitä? Riittää mihin? Viikko sairaslomaa ja hups vain, yhtäkkiä olenkin taas terve? Lähdin itkua nieleskellen kotiin. Eikä tässä vielä kaikki: lähes kuukauden päästä tipahtaa postiluukusta lasku tästä päivystyskäynnistä, eräpäivä vieläpä mennyt umpeen jo yli viikko sitten. Hienoa Sote, upeasti hoidettu!
Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa pelkältä katkeralta tilitykseltä, mutta ei masennus (tai mikään muukaan mielialahäiriö) ole mikään leikin asia, eikä sitä pidä vähätellä. Eikä se mene ohi tuosta noin vaan hetkessä; se voi kestää kuukausia tai vuosia, tai kulkea mukana koko loppuelämän ajan. Ja vaikka tuntisit toipuneesi masennuksesta, se voi iskeä uudelleen milloin vain. Voi kun siitä voisikin toipua sormien napsautuksella, niin kylläpä olisi helppoa. Tai jos joku voisikin sanoa, että pari viikkoa, ja sitten olet terve. Mutta ei, toipuminen siitä on äärimmäisen hidasta, ja vaatii todella paljon henkisiä voimavaroja ja ulkopuolista tukea. Koen kuitenkin myös vahvistuneeni henkisesti todella paljon, ja oppinut itsestäni uusia asioita. Elämä potkii välillä todella lujaa persuuksille, mutta ei auta muu kuin potkia takaisin. Tähän loppuun pätkä Cheekin Niille joil on paha olla -biisistä, joka on antanut itselle todella paljon voimaa vaikeina hetkinä.
”Tää menee niille joil on paha olla, kun elämä lyö satanolla, oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä, nyt aurinko paistaa horisontti siintää edessä.”
Marja Lehtola on nuori ihminen, joka pohtii, mitä tejdä aikuisena.
