Vanhan loppu on uuden alku
”Suljen silmät, kuvittelen et lennän. Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.”
Laitetaan vaihteeksi tähän alkuun pätkä yhdestä tämän hetken lempibiiseistäni, Cheekin Äärirajoille. Juuri tuota kohtaa olen viime aikoina hokenut monta kertaa mielessäni (ja ääneen). Kun pitäisi vaan luottaa ja antaa mennä. Miksi se on joillekin niin helppoa, mutta joillekin niin äärimmäisen vaikeaa?
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, joten pieni päivitys kuulumisista voisi olla paikallaan. Se suuri kysymys: Mitä sinulle kuuluu? Yleensä tähän vastattaisiin, että ”Ihan hyvää”, mutta kun ei se ihan pidä paikkaansa. Mutta siis, kesä tuli ja meni ohi hyvin nopeasti. Siihen mahtui paljon hyviä hetkiä: oli kivoja juttukeikkoja, festarireissu hyvän ystävän kanssa, uimista, grillaamista, frisbeegolfia ja bileitä. Elokuu oli kuin paluu arkeen: sydänsuruja ja pahaa mieltä, enemmän kuin olisi tarvittu. Hetken ajan jo tuntui, että jaksanko ja selviänkö tästä tuskasta.
Selvisin kuitenkin. Valehtelematta siihen auttoi äärimmäisen paljon eräs Helsingin reissu ja Cheekin Olympiastadion -konsertit. Jep, niistä on jauhettu jo varmasti kyllästymiseen asti, mutta itselle se oli jotenkin todella mieleenpainuva ja herättelevä kokemus. Tuntui surulliselta, että oma suosikkiartisti jäi ties kuinka pitkälle tauolle, mutta samalla se sai ajattelemaan, että itsekin on tehtävä se radikaali muutos elämässä. On osattava päästää irti vanhasta, ja astua suureen tuntemattomaan.
Tämä syyskuu onkin sitten kuin uuden alkua. Mieli on tyynempi ja elämä on alkanut taas pikkuhiljaa rullaamaan. On vain yksi pieni ongelma: mitäs nyt sitten? Miten en voi vieläkään tietä miksi haluan isona? Joillekin ihmisille se on ollut selvillä jo pikkulapsesta lähtien, mutta itselle se on vieläkin hämärän peitossa. Sitä on jotenkin aina tavoitellut lähes mahdotonta, ilman mitään kummempia varasuunnitelmia, ja joka kerta on joutunut tippumaan kovaa ja korkealta alas. Voinko olla hyvä missään muussa asiassa kuin siinä, jossa kuvittelin olevani hyvä, nimittäin kirjoittamisessa? Jotenkin melkein hirvittää ajatellakaan mitään muuta. Sitä on niin tottunut epäilemään itseään, ”ei musta oo tuohon eikä tuohon”. Mutta kun pitäisi vaan uskaltaa heittäytyä ja kokeilla.
Milloin minusta ylipäätään tuli niin arka ja pelokas? Voivatko kaikki vastoinkäymiset ja huonot kokemukset muuttaa ihmistä niin paljon, että jossain vaiheessa ei enää edes tunnista itseään? En minä halua olla tällainen. Haluan uskaltaa, haluan olla rohkea, haluan heittäytyä ja kokeilla uusia asioita. Pitäisi vain potkia itseä persuuksille (tai pyytää joku muu potkimaan) ja sanoa, että ”nyt ryhdistäydy”. Ei se paljoa vaatisi, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ehkäpä nyt olisi aika vihdoin unohtaa kaikki pelot, ja ottaa se ratkaiseva askel eteenpäin. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea uutta syksy tuo tullessaan.
Kirjoittaja on Marja Lehtola, hän etsii vielä elämälleen suuntaa.
