Ihailen ihmisiä, jotka ovat sinut oman kehonsa kanssa ja hyväksyvät itsensä juuri sellaisena kuin ovat. En oikeastaan tarkoita pelkästään ulkonäköä vaan ihan luonnettakin. Miten paljon se helpottaisi elämää, ja miten paljon voisi keskittyä johonkin paljon tärkeämpään, jos ei tuntisi jatkuvaa huonommuutta.
Itse olen kamppaillut huonon itsetunnon kanssa oikeastaan koko elämäni ajan. Olen jatkuvasti tuntenut olevani huonompi kuin joku toinen. On tosi henkisesti raastavaa ajatella niin, varsinkin nuorena kun ei muutenkaan ole löytänyt omaa identiteettiään ja on altis kaikelle. Ala-asteen lopulla sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että olen lihava ja minun täytyy laihduttaa. Koulussa otin mahdollisimman paljon salaattia ja kotona söin nälkääni hapankorppua. Luojan kiitos tuota vaihetta ei kestänyt kauan. Jokin aika sitten kun katsoin tuon aikaisia kuvia, järkytyin miten kamalan laiha olin tuolloin.
Koulussa, varsinkin lukiossa pyrin saamaan mahdollisimman hyviä numeroita. Ei siinä mitään pahaa sinänsä, mutta olin tosi pettynyt ja moitin itseäni, jos en saanut jostakin kokeesta niin hyvää arvosanaa kuin odotin. Sanakokeista oli pakko saada täydet pisteet, muuten olin tosi vihainen. Nyt kun muistelee koko lukioaikaa, oli se ihan hullua. Älytöntä pänttäämistä, ja siinä sivussa piti koittaa keksiä mikä minusta tulee isona. No, sillä tiellä ollaan edelleen.
Eli edelleenkään en tiedä mikä minusta tulee isona. Toki olen nuori ja minulla on koko elämä edessä, mutta koen silti jonkinlaista painetta siitä, etten ole päässyt elämässä niin paljoa eteenpäin kun kuvittelin lukioaikana. Tuntuu, että minulla on ollut jonkinlainen identiteettikriisi jo muutaman vuoden ajan. En tiedä mitä haluan tehdä tai minne haluan lähteä. Välillä tuntuu, että haluan tehdä tätä ja kohta kiinnostunkin tuosta. En tunne olevani erityisen hyvä missään asiassa, lähinnä keskinkertainen kaikessa. Ehkä en vain ole löytänyt sitä omaa juttua vielä. Tosiasiahan toki on, että jotkut tietävät jo nuorella iällä mitä haluavat tehdä, ja joillakin se kestää vaan vähän kauemmin. Mutta on se silti tuskastuttavaa kun monet omanikäiset ovat jo käyneet vaikka mitä kouluja, ovat saaneet lapsia tai ovat naimisissa… Itse taidan elää ikuista teini-ikää.
Viime aikoina varsinkin olen tuntenut itseni hyvin teini-ikäiseksi. Sen lisäksi etten tiedä mitä haluan tehdä, samat itsetunto-ongelmat ovat tulleet kolkuttelemaan ovelle. Suunnilleen joka toinen päivä tunnen itseni rumaksi, lihavaksi ja muuten vaan totaalisen typeräksi ihmiseksi. Sitä näkee itsessään vain huonoja puolia: paksut reidet, iso nenä, ruma tukka… Luonnekin ärsyttää, miksi pitää olla välillä niin ujo ja negatiivinen ja epäsosiaalinen. Ihan hirveää ajatella noin ja jatkuvasti muistuttaa itseä omista vioista.
Pitäisi vain oppia arvostamaan itseä enemmän ja tehdä niistä huonoista puolista hyviä puolia. Paksut reidet ovatkin lihaksikkaat reidet, näkeepähän että on salilla kyykätty ja tehty prässiä. Ei iso nenä vaan persoonallinen nenä. Ja mitä luonteeseen tulee… En välttämättä omaa laajaa ystäväpiiriä tai tunne kaikkia kiuruvetisiä, mutta ne harvat ihmiset jotka olen uskaltanut lähelleni päästää ovat luotettavia ja mahtavia ihmisiä. Pitäisi pyrkiä löytämään jokaisesta päivästä jotain positiivista, ja olla tyytyväinen että ylipäätään saa elää tätä hankalaa, hullua ja yllätyksellistä elämää. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään.
”Mun täytyy saada kuulla aina välillä, sulta, että mä oon kaunis, kiehtova ja ihana. Vaikka mua nolottaa tää ääneen sanoa, mutta jokainen kukka kaipaa valoa.”
Ja hei. On ainakin yksi asia missä koen olevani hyvä, ja mitä rakastan yli kaiken. Kirjoittaminen.
Ihanaa kevään odotusta kaikille!
Marja Lehtola on nuori ihminen,
joka etsii vielä, mihin suuntautuisi
