SYNNYTYKSESTÄ ei jäänyt mitään kammoja, pahaa sanottavaa. Olo oli yllättävän hyvä. Toki voipunut ja väsynyt, mutta ei ollut kipuja. Selviän ulkoisesti pienillä nirhaumilla. Kätilöt olivat aivan mahtavia. Varsinkin hän, joka sitten lopulta auttoi pienen prinsessamme maailmaan. Sain kannustusta ja tsemppausta juuri oikealla hetkellä. Ammattitaitoinen ote ja kätilön tyyni olemus rauhoittivat minua ja saivat uskomaan, että kaikki sujuu hyvin.
Joitain tunteja myöhemmin ruokailimme puolison kanssa pieni nyytti sylissäni, ja odotimme lähtöä osastolle. Mieli oli samaan aikaan tyyni ja onnellinen, mutta myös hämmentynyt. Siitä hetkestä alkoi kummankin eliniän kestävä matka vanhemmuuteen.
Ja mitä kaikkea vanhemmuus onkaan. Valtaisaa vastuuta ja ääretöntä rakkautta. Suurilta osin antamista ja luopumista, mutta miten paljon sitä saakaan. Lopulta kaikki palautuu takaisin moninkertaisena. Se kasvattaa enemmän kuin mikään muu. Lienee paras tapa oppia tuntemaan itseään, myös niitä huonoja puolia. Vanhemmuuteen ei voi koskaan täysin valmistautua. Uskoisin, että se ravistelee ja yllättää, vaikka kuinka yrittäisi suunnitella. Varsinkin näin esikoisen kohdalla.
Itse olen aina haaveillut lapsista ja äitiydestä, mutta etukäteen ei voinut käsittää, miten paljon elämä ja itsekin ihmisenä muuttuu. Kaikki muuttuu. Vanhemmuus on ollut entisestä elämästä ”luopumista”. Parisuhde muuttuu vääjäämättä, oman kehon muutokset hämmentävät. Täydellisen vastuunotto pienestä, avuttomasta ihmistaimesta ei ole helppoa. Yhteistä aikaa ei ole enää samalla tavalla, kaikki päivät sujuvat tuon uuden, pienen ihmisen ja hänen tarpeidensa ehdoilla.
TYTTÖ on kohta kuusi kuukautta vanha ja matkan varrelle on mahtunut paljon. Mustien silmäpussien laaksoja ja polttelevia väsymyksen kyyneleitä. Kaiken väsymyksen poistoon riittää kuitenkin yksi, korvasta korvaan ulottuva hymy tytöltä. Saman tien kaikki huolet ja murheet kaikkoavat siitä hetkestä, eikä voi kuin herkistyen tuijottaa omaa pientä rakasta. Monesti mietin, miten olenkaan onnistunut pusertamaan itsestäni ulos jotain niin kaunista.
Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Henkilökohtaisesti olen äärettömän kiitollinen osallistuvasta ja läsnä olevasta puolisosta. Miten paljon hän auttaa ja tekee, vaikka kulkee töissä. Osallistuu kaikkeen. En tiedä miten olisin selvinnyt itse synnytyksestäkään ilman häntä. Välillä sitä kaipaa toista, läheisyyttä, joka on lapsen myötä muuttunut erilaiseksi. Pitää yrittää muistaa kaiken väsymyskiukun ja pyykkivuorien ja muiden kertyvien kotitöiden keskellä osoittaa toiselle, miten paljon arvostaa. Itse katson miestäni ihannoiden vanhempana. Miten ylpeä olenkaan, kun katson sydän heltyen isää hassuttelemassa tytön kanssa. Ja kun näen sen hymyn, minkä tyttö isälleen suo. On tärkeää arvostaa toista vanhempana. Useammin pitäisi muistaa vain se ääneenkin ilmaista.
Vanhemmuus on omalla tavallaan universaalia. Kautta maailman vanhemmilla on samat huolet tulevaisuudesta. He näkevät joka puolella lapsen ympärillä mahdollisuuksien lisäksi uhkia, haluavat suojella. Tarjota lapselle parasta, mahdollisimman hyvät eväät elämään. Vanhemmuuteen kuuluu olennaisesti myös syyllisyys, riittämättömyyden tunne. Ja mehän voimme vain olla juuri niin hyvä isä ja äiti tytöllemme kuin olemme. Ja se riittää. Lapsellemme ne ainoat ja tärkeimmät.
Sonja Lång
synnytti ensimmäisen
lapsensa heinäkuussa 2015