OMAN lapsen kehitystä on huikeaa seurata. Everiina oppii koko ajan uusia taitoja ja on mahtavaa katsoa viereltä sitä lapsen itsensäkin riemua, kun hän tajuaa, että näinkin voi käyttää käsiä, ja tällä tavoin saan itseni pyörimään ympyrää. Hymyileviltä pikku kasvoilta loistaa oppimisen ilo.
KAIKKI nämä Everiinan tähän mennessä oppimat vaiheet mahalleen kierähtämisestä aina konttaamisen ja tukea vasten nousemiseen ovat olleet lumoavaa seurattavaa. Miten sitä on tippa linssissä merkinnyt vauvakirjaan näitä uusia merkkipaaluja. Vielä muistaa, miten sydän pakahtui ylpeydestä, kun tyttö ensimmäisen kerran nytkytteli varovaisesti kontillaan eteenpäin.
NYT vauhtia piisaa. Neiti on sellainen joka paikkaan ehtivä myllääjämönkiäinen, että tuntuu, että pitäisi omistaa vähintään neljä käsiparia. Omalla tavallaan rasittavaakin liikkumaan opettelu on ollut. Ja tyttö on tehnyt jutut hieman omalla tavallaan.
PITKÄÄN Everiina liikkui vain kierimällä ja pakittamalla takaperin kuin rapu. Vähän väliä oltiin jumissa sohvan alla ja milloin missäkin. Ryömiminen oli laiskanpuoleista. Tyttö vaikutti aina hieman itseään eteenpäin ryömien liikutettuaan lähinnä pettyneeltä: näin hidastako tämä touhu on? Kontillaan nytkyteltiin yli kolme kuukautta, ennen kuin kaikki raajat suostuivat yhteistyöhön ja vihdoin päästiin etenemään.
NYKYÄÄN sitten kontataank
in sellaista vauhtia paikasta toiseen, että matot ja polvinahkat ovat rullalla. Ja totta kai pyöritään jatkuvasti jaloissa. Mennään kiellettyihin paikkoihin jatkuvalla syötöllä, tietenkin. Wc:n kynnys oli pitkään jonkinlainen pelottava este, jonka ensi kerran ylittäminen vaati keräämään enemmänkin rohkeutta. Tukea vasten noustaan pystyyn koko ajan. Vielä ollaan isommilta kolhuilta onneksi vältytty, mitä isi nyt on ottanut pari näyttävää koppia muuten takaraivolleen kaatuvasta tytöstä.
LIIKKUMISEN opettele on seurannut Everiinan uniinkin. Yöt ovat olleet superlevottomia, kun neiti on harjoitellut konttaamista öisinkin sängyssään. Pinnasängyn pohjaa on jo kertaalleen laskettu ja nyt tytön opittua vetämään itsensä laitaa vasten seisomaan, on pian laskettava uudestaan ihan alatasolle.
ON omalla tavallaan huvittavaa ja hellyttävää, kun tyttö pysähtyy välillä ihmettelemään ja tutkailemaan omia raajojaan. Näillä minä voin tehdä vaikka mitä! Toisaalta on erittäin raivostuttavaa, kun kannat ilkikurisesti naureskelevan ipanan sen viidennentoista kerran pois keittiöstä repimästä uuninluukkua.
SEURAAVAKSI niitä ensiaskelia odotellessa. Samaan aikaan haltioituneena ja kärsimättömänä, mutta myös pelonsekaisin tuntein: miten minun pieni kasvaa näin kauhealla vauhdilla? Se ainakin on varmaa, että tuo pippurinen vauhtivimpula vielä juoksuttaa isiä ja äitiä.
Sonja Lång
sai esikoisensa
heinäkuussa 2015
