ISÄNPÄIVÄNÄ suurin osa lapsista vievät isälleen lahjoja, kertovat kauniita asioita isästään ja antavat paljon haleja. Mitä tekevät ne, joilla ei isää ole syystä taikka toisesta? Miltä tuntuu ylipäätänsä elää ilman isää?
Minulla oli isä ensimmäiset kymmenen kuukautta elämästäni, kunnes aivosyöpä vei hänet. Ristiäisteni jälkeisenä päivänä isä diagnosoitiin ja sitä seuraavana päivänä kasvainta yritettiin leikata, siinä onnistumatta. Lääkärit eivät antaneet toivoa, mutta isä ei silti menettänyt omaansa. Hän aina jaksoi uskoa parempaan, kunnes loppuaikoina hänkin joutui hiljaisesti hyväksymään kohtalonsa. Hän ei silti ollut koskaan surullinen; jaksoi aina miettiä, kuinka on jo saanut elämältä kaiken. Oli oma pikkuinen lapsi, oli vaimo, talo oltiin juuri rakennettu ja hän oli päässyt lukemaan maanmittausinsinööriksi. Kaikki oli hyvin ja isä sai lähteä rauhassa, ja siitä jos mistä olen kiitollinen.
MINULLA ei ole minkäänlaista muistikuvaa isästäni ja olen luonut päässäni tietynlaisen kuvan isästäni kuulemieni asioiden perusteella. Jotkut eivät voi käsittää, miten voin ikävöidä isääni jos en tuntenut häntä. Mun mielestä on tosi törkeää tulla sanomaan, että Eihän sulla voi olla ikävä sitä, jos et ees tuntenu sitä. Mä voin kertoa, että en ikävöi ketään samalla tavalla kuin isääni, eikä kukaan ulkopuolinen voi kertoa minulle kuinka paljon minulla saisi olla ikävä mun omaa isiäni.
Haluaisin myös, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka rankkaa se välillä on kun joutuu aina selittelemään, kun kysytään jotain vanhemmista tai perheestä. Kun kysytään, että kukas se isäsi on, niin vastaanko isäpuoleni nimen vai oman isäni nimen? Entä, kun rippikoulun ilmoittautumislomakkeessa kysytään isää? Kaivataanko siihen niitä biologisia suhteita vai niitä suhteita, jotka ovat isäpuoleni kanssa? Riparin ilmoittautumislomakkeenkin päätin jättää tyhjäksi siltä kohdalta.
OLEN maailman kiitollisin siitä, että minulla on ihanin isäpuoli ikinä. Janne on aivan kuin isä minulle, sellainen huolehtiva ja ymmärtäväinen. Janne tietää, vaikka en kutsukaan Jannea isäksi ja minulla on biologisen isäni sukunimi, että hän on mulle kuin oma isä. Koskaan ei tarvitse kestää syyllistämistä, jos puhuu omasta isästään, vaan päinvastoin. Monet itkut on Jannenkin kanssa isäni puolesta itketty.
Nyt vastaan postauksen alussa olevaan kysymykseen, Mitä tekevät ne isänpäivänä, joilla ei ole isää? Minä annan aamulla lahjan isäpuolelleni ja oman isäni haudalle käyn sytyttämässä kynttilän ja joinain vuosina saatan viedä kortinkin. En halua alkaa edes miettimään kumpi olisi minulle enemmän tai vähemmän isä. Molemmat vaikuttavat elämääni todella paljon ja ovat minulle tärkeitä.
