Hartaasti, Herra,
veisata Kiitosta tahdon aina.
Ei mikään vaara kauhista,
Ei epätoivoon paina,
Kun suojana on hyvyytes
Ja minut verhoo pyhyytes,
On vahva turva mulla.
SIINÄPÄS vasta runoilu 1600-luvulta, Vanhassa virsikirjassa n:o 363. Kyllä aikoinaan, myös nytkin, se osattiin veisata Kiuruvedellä.
Me Väinö Malmivaaran kokoon haalimat ystävät, veisasimme virren vanhan kirkkomme saarnastuolin paikalla, johon Kiuruveden seurakunnan pappi on haudattuna.
TOTTAHAN toki meistä jokainen muisteli samalla hetkellä perhekuntiensa ja naapureittensa vainajia saman sankariristin juurella. Siellä olivat saaneet viimeisen leposijansa isänmaamme sankarilliset puolustajamme.
Ylipäällikkö Mannerheim vaati, että kaikki saivat samanlaiset sotilaalliset hautajaiset. Niissä ei eroteltu renkiä, maanviljelijää, opettajaa, ei pappia. Se nyt vaan on niin, että Elias Simojoki oli pappi ja sotilas.
Simojoen hyvä ystävä Tatu Malmivaara, yhdeksän vuotta nuorempana Eliasta, muisteli näin: "Omia rintamaveljiään kohtaan Elias tunsi syvää kiintymystä. Elias oli sytyttävä puhuja. Kun hän astui saarnastuoliin, hän meni sinne melkein juosten. Sielujen pelastuksella oli kiire. Silloin koko seurakunta tunsi, että kirkkaina kaikuvien sanojen ja tulta säkenöivien silmien alla oli saarnastuolissa ihmeellisen puhdas sielu.
ELIAS Simojoki kuoli kirkkaana tammikuisena päivänä Laatokan jäälle 1940, jonne hän meni omien joukkojen pidättelyistä huolimatta lopettamaan vihollisen tuskissaan huutavaa hevosta. Elias tunnettiin lapsuudestaan saakka hyvin eläinrakkaana miehenä.
Jäällä teon tehtyään ja Simojoen lähtiessä hiihtämään takaisin omiensa puolelle, vihollisen tarkka-ampujan luoti tuuperrutti Simojoen. Vasta pimeän turvin hänet voitiin hakea omien puolelle.
Joskus Ville Leskinen kertoi, että tuona päivänä taisteluissa oli kaatunut kymmenittäin kiuruvetisiä. Päivän päätteeksi hän katseli sankariveljiään. Kaatuneet oli peitetty, mutta peitteen liepeiden alta hän tunsi Eliaksen tutut saappaat. Näky mursi miehen. Silloin hän, näin Rajalan Ville kertoi, ratkesi katkeraan itkuun.
REHTORINI, majuri Tatu Malmivaara, kävi aina Eliaksen kuolinpäivänä sytyttämässä kynttilän korpraaliystävänsä haudalle. Viimeisissä voimissaan Tatu oli siirtänyt tehtävän pojalleen Väinölle, joka tunnollisesti vuodesta toiseen on jatkanut isänsä hänelle uskomaa tehtävää.
Niinpä me muutamat, Väinön tuekseen kutsumat ystävät, suoritimme kireässä pakkassäässä arvokkaan tehtävän. Samalla mielessämme kaikki Kiuruveden muutkin, kotomaatamme puolustaneet sankarit. "Sua huudan, Herra laupias, Ei turvaa muuta mulla."
LAURI WINBERG
