KEVÄT on tulossa, ihanaa. Monissa ihmisissä ajatus keväästä saa positiivisia ajatuksia mieleen ja tietyllä tavalla niin minullekin. Ilon ja onnen taustalla koen silti pientä haikeutta kevään aikaan. Elämäni tärkeimmät ihmiset ovat poistuneet täältä silloin.
Muistan sen päivän kuin eilisen; kävin viimeistä viikkoa ala-asteella, suunnittelin kavereideni kanssa asuja kevätjuhlaan, ei ollut lainkaan murheita. Puhelin kilahtaa, se on äiti. Ukki on huonossa kunnossa. Vielä tavallista huonommassa. Menemme siis taas ukin luo sairaalaan, tällä kertaa Iisalmeen. Olinhan minä jo tottunut, että ukki oli usein sairaalassa, olin tottunut niihin happiviiksiin ja kalpeisiin kasvoihin. Olinhan tottunut jo kylmiin käsiin ja ukkiin, joka ei enää halunnut olla edes elossa ja ukkiin, joka myönsi sen, ainakin minulle. Olin tottunut kaikkeen siihen.
Sairaalaan mennessämme vastaan tuli tuttu sisätautiosaston haju ja tuttu sydänvalvomo ja tuttu ukki. Ukki ei edes enää puhunut, kipuihin oli annettu vahvat lääkkeet. Pidin ukkia kylmästä, mutta turvallisesta kädestä kiinni ja jutustelin. Ukki hymyili ja uskon, että hän kuuli minua, vaikka ei sitä voinut näyttääkään. “Heippa ukki, rakastan sua”. Puoli tuntia niistä sanoista matto vedettiin jalkojen alta. Lähdemme takaisin sairaalaan. Hoitaja kertoo, että ukki on kuollut juuri äsken ja että ukki on viety jonnekin huoneeseen, jossa voimme hyvästellä hänet. Silloin itkettiin ja itkettiin.
KUOLEMA kuuluu elämään, se on karu tosiasia. Ihmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee. Elämässä on aivan älyttömästi upeita ja ihania asioita ja siinä elämän kauheus onkin; siitä kaikesta on luovuttava joskus, meidän jokaisen. Kuolema ei jätä vahingossakaan ketään välistä.
Kaikkea ei tarvitse silti miettiä niin synkästi. Silloin kun jostain läheisestä tai läheisen läheisestä aika jättää, olet aivan varmasti iso tuki, vaikka kantaisit itse samaa surun taakkaa. Se, että on joku, jonka olkapäätä vasten itkeä, on aivan mielettömän tärkeää. Se, että on edes se yksi ihminen, joka jää viereesi vaikealla hetkellä, vaikka kaikki muut lähtisivät. Kuolema pistää liian usein kaiken uusiksi; et menetä pelkästään ihmistä, jonka on ollut aika lähteä. Menetät myös ne “ystävät” ja “läheiset”, jotka eivät olleetkaan sitä täydestä sydämestään. Samalla hetkellä huomaat ne, jotka haluavat olla juuri sinun lähellä. Kuolema erottaa, mutta se myös lähentää ihmisiä.
Tärkeintä on muistaa, että elämä jatkuu, aina.
