MONESTI me vertaamme itseämme toisiin ihmisiin. Tutkimme päästä varpaisiin mitä muilla on päällä, ja pohdimme näyttäisimmekö me yhtä tyylikkäiltä kuin he jos pukisimme saman suunnittelijan asukokonaisuuden päällemme. Otamme mallia suurenluokan staroista ja tyyli-ikoneista. Toivomme, että jaksaisimme juosta yhtä kovaa kuin menestyvät huippu-urheilijat, ja, että näyttäisimme yhtä hyvältä kuin maailman komeimmaksi ja kauneimmaksi äänestetyt henkilöt.
Koulussa kokeiden palautustunnilla me saatamme kierrellä kyselemässä luokkakavereidemme arvosanoja. Pettymys voi iskeä vasten kasvoja jos muut onnistuivatkin sillä kertaa paremmin kuin itse.
Saattaa unohtua, että ketä vastaan me oikein kilpailemmekaan. Onko vastuksena muut ihmiset vai omat tavoitteemme?

KATEUS ja muihin vertaaminen on turhaa. Sitä tapahtuu kuitenkin ihan liikaa kun unohdamme omat kykymme ja vahvuutemme. Kun koemme epäonnistumisia tai takapakkia meidän on vaikeaa muistaa, että jokainen meistä on hyvä jossain, eikä kukaan osaa kaikkea. On parasta kun joku uskoo taitoihimme, ja tukee meitä siinä missä olemme hyviä.
Tekemisen pitäisi kuitenkin lähteä ilosta. (Oli sitten kyse urheilusta, opiskelusta, musiikin harrastuksesta tai mistä tahansa.) Ei halusta olla muita parempi. Koska onko se enää siinä vaiheessa hauskaa jos vedämme itsemme äärirajoille? Siinä vaiheessa kun sydän verellä puurramme kaikkemme suurten saavutusten ja onnistumisten eteen, ja unohdamme sen todellisen ilon, minkä kautta olemme ajautuneet intohimomme pariin.
Vaikka kilpailisimme maailman mestariksi asti, on varmasti hetkiä jolloin tapaamme jonkun, joka onnistuu meitä paremmin. Siinä vaiheessa ei ole oikea hetki luovuttaa. Voi olla vaikeaa jaksaa yrittää kerta toisensa perään, entistä kovemmin ja kovemmin ja oppia kilpailemaan vain omia tavoitteitaan varten. Mutta kun oppii välttämään itsensä vertaamista muihin, löytää uudenlaista energiaa ennätystensä rikkomiseen, ja huomaa kuinka helpottavaa on suoda itselleen se kunnia, että minun ei tarvitse olla aina kaikessa paras.