NÄINÄ kiireisen kurjuuden päivinä, päivinä, jolloin menemme vauhdilla joka paikkaan ja joudumme huolehtimaan koko ajan suorituksistamme ja saavutuksistamme. Nykypäivän hektisessä maailmassa aika on tiukillla ja jatkuva kiire valtaa elämästämme entistä suuremman haukkaisun, jopa vahingossa.

KAKSI viime viikkojen tapahtumaa saivat minut havahtumaan. Ensimmäinen oli sairastamani norovirus, jonka johdosta kauppaan kävelyni oli pakon sanelemana kuin 80-vuotiaan askellusta, täysin vailla iän tuomaa arvokkuutta. Tämä pakotti kiinnittämään huomiota satoja kertoja kuljetun reitin ”vieraisiin” yksityiskohtiin, mitkä aiemmin olin ohittanut täysin.

TOINEN tapaus osui myös kohdalle keskellä arkea: olin kävelemässä luennon jälkeen kohti kotia ja havaitsin edelläni pienen alakouluaisen. Lapsi teki jotain shokeeraavaa…

HÄN – kesken kävelyn – istuutui sillan kupeeseen ja jäi vain ihmettelemään maailman menoa!

TÄSSÄ vaiheessa – hetkeä muistellessani – hymy leviää väkisinkin kasvoille, sillä tilanteessa oli jotain niin aitoa. Minä kävelin vain tuttua, selkäytimeen tallentunutta reittiä ja luennon jälkeen päässä ei liikkunut mitään mainitsemisen arvoista. Kuin salamaniskusta tämä täysin tuntematon nuori tallaaja onnistui avaamaan minussa jotain…

ELÄMÄN hektisyydessä ehtii harvoin miettiä. Pysähtyä. Puhumattakaan oman elämän rauhallisen kriittisestä tarkastelusta, johon käytetty aika on sivuseikka lopputuloksen kannalta. Ei tällä lapsella ollut hoppu tai hätä. Miksi me muut siis kärsimme ainakin jossakin elämämme vaiheessa kovasta kiireestä ja kovalla kädellä rankaisevasta ressistä ilman mitään hajua ulospääsystä?

MIELESTÄNI vastaus edelliseen on yhteiskunta ja siinä elävät ihmiset. Olemme itse luoneet hirviön, joka tuhoaa meidät – tai vähintäänkin aiheuttaa voimakasta kärsimystä jossakin elämämme vaiheessa burnouttien muodoissa. Jatkuva suorittaminen pistää stressaamaan, joka taas heijastuu kaikkeen lisääntyvänä pahoinvointina. Pahoinvoivat ihmiset tuottavat huonommin, mikä tulee yhteiskunnalle ajan myötä kovin kalliiksi. Tämän luulisi kiinnostavan myös koulutuksesta leikanneita hallituksia.

JOS vain ymmärtäisimme hyvinvoinnin merkityksen koko elämämme ajan. Nostaisimme henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja jatkuvan jaksamisen ainoaksi kärkihankkeeksi niin tulokset voisivat olla mullistavia. Ikuisena idealistina näen, että ihmiset olisivat keskimäärin tyytyväisempiä ja onnellisempia. Tämä positiivisuus heijastuisi työhön, kouluun ja vapaa-aikaan, mikä tarkoittaisi parempaa ja tuottavampaa Suomea.

TÄMÄN ”hulluuden” toteuttaminen vaatisi kuitenkin pysähtymistä ja ennakkoluulottomuutta, mihin pystyi esimerkiksi se sillan kupeeseen pysähtynyt, mualiman menoa ihmettelevä lapsi. Mutta siihen asti kunnes lehmät lentävät: koitetaan jaksaa kukin tahoillamme tässä elämän oravanpyörässä!

Markus Raatikainen
teologian ylioppilas