TÄSSÄ Little Steveniä kuulostellessa on tullut aika päivittää tätä palstaa parin kuukauden hiljaiselon jälkeen: jokunen hetki kun on edellisestä tekstistä vierähtänyt. Pahoitteluni siitä. Välillä ihmisenä olemiseen kuuluu sellainen inhottava sanamonsteri kuin kiire, joka rajoittaa varsin tehokkaasti muuta toimintaa. Velvollisuuksien hoitaminen kuuluu olennaisena osana ihmisen elämään ja tällä kertaa velvollisuudet verottivat muun muassa blogin päivitystä.
TOUKOKUU meni opiskellessa niitä viimeisiä opintopisteitä kasaan teologian kandidaatintutkinnon saamiseksi. Oli kandin pienen ikuisuuden kestänyt viilaus valmiiksi, raamatuntuntemusta (ei vieläkään varsinainen vahvuusalue) ja Ruotsin kirjallista koetta. Näiden äärimmäisen turhauttavien asioiden lisäksi tapahtui jotain kiinnostavaa: kirkkohistorian graduseminaari pyörähti toukokuussa käyntiin professori Hannu Mustakallion ja yliopistonlehtori Ilkka Huhdan johdolla, joten lopputyön esivalmistelut ovat omalta osaltani jo käynnissä. Näin ollen ensi vuosi meneekin sitten ylväästi ittekseen gradua väkertäessä kotoisassa yksiössä – olettaen, että täällä saa jotain aikaiseksi!
KESÄKUU vierähti puolestaan karmealla vauhdilla työn merkeissä. Olin kuukauden verran Joensuun kaupungin uljaassa palveluksessa ja käytinajan paikallisen leikkikenttätoiminnan vastaavana ohjaajana olemiseen. Jutun juoni oli varsin selkeä: aamulla päiväkodille tuli lapsia, pääasiassa klo 9-10 välillä, ja he lähtivät kotiinsa viimeistään klo 14. Tämän välin vahdimme heitä, järjestimme ohjattua toimintaa ja leikimme vapaasti heidän kanssaan. Apunani oli 3 apuohjaajaa, jotka vaihtuivat kuun puolivälissä: näin ollen tutustuin runsaasti uusiin ihmisiin, mikä oli yksi duunin parhaita puolia!
LASTEN kanssa työskentelyssä on kliseisesti omat hyvät, mutta myös huonot puolensa. Onneksi hyviä on huomattavasti enemmän. 4-10 vuotiaiden lasten sekaan mahtuu monenlaisia pieniä aikuisenalkuja ja kaikki olivat ihanan omanlaisiaan aitoja persoonia: heiltä kun puuttuu vielä lähes täysin aikuisille ominaiset kivikasvot ja kyky lukea tilannetta: milloin saa sanoa ja mitä saa sanoa. Lapsilla ulos ääneen pääsee todella moni mieleentuleva asia, mikä on todella hienoa vaihtelua aikuisiin.
TÖISSÄ oli myös äärimmäisen hienoa huomata, kun lapset oikeasti nauttivat jostain ja osoittivat sen antamalla kysyttäessä suoraa palautetta. Kieltämättä siinä itsekin meinasi herkistyä – en ollut muuten ainoa työntekijä kelle näin oli käymässä – kun kiitoskorttia tuli kouraan viimeisenä työpäivänä. Sivumennen voisin mainita, että kyseinen kortti löytyy vieläkin työpöydältäni eikä ole siitä hetkeen lähdössä.
PÄÄASIASSA työ sujui todella helposti: osaavien työkavereiden kanssa ohjelman suunnittelu, normaalin järjestyksen ja kurin ylläpitäminen sekä lasten kanssa leikkiminen ja pelaaminen, kommunikointia unohtamatta, sujuivat oikein hyvin. Mieleen on jäänyt muutamia hienoja hetkiä: se kun olin erään 4-vuotiaan kanssa lelulaatikossa muutamaan otteeseen vaan tarkkailemassa menoa, silloin kun viimeisellä viikolla hoidimme työkaverin kanssa tiukan 10:stä maalista poikki olleen futismatsin voiton lukemin 10-9 ja viimeisenä kun källitimme erään 10-vuotiaan kanssa muita työntekijöitä sitomalla heidän kengännauhansa yhteen. Valitettavasti tämä kolahti myös minun nilkkaani, sillä järkytyksekseni huomasin erään tutun kenkäparin löytyvän myös joukosta…
POJAT on poikia.
VOISIN todeta näin: ylivoimaisesti suurimman osan ajasta tein työtä, joka ei todellakaan tuntunut työltä, sillä niin mukavaa ja helppoa touhua se minulle oli. Tästä ei kuitenkaan voi vetää johtopäätöstä, että duuni olisi pelkästään helppoa tai kaikille sopivaa: väitän, että lasten kanssa työskentelemiseen tarvitaan tietynlaista luonnetta ja persoonaa. Ilman oikeanlaista luonnetta, kärsivällisyyttä ja vaikkapa huumorintajua ei hommasta tule juuri mitään. Arvostus muuten nousi todella paljon kaikkia heitä kohtaan, jotka työskentelevät lasten parissa päivittäin. He tekevät korvaamatonta ja upeaa työtä päivästä toiseen, joten kiitos heille on paikallaan aina!
VALEHTELISIN jos väittäisin, ettei välillä tuskan hikeä pukannut tai ettei mitään ongelmia olisi milloinkaan ilmennyt työssä ollessa. Vaikeimpia tilanteita olivat erään kiusaamistapauksen selvittäminen kera vanhempien ja ylipäänsä jouduin hieman kaivelemaan sellaista kurinpitovaihdetta silmään. Ilman kuria ja järjestystä homma olisi levinnyt hyvin nopeasti käsiin, joten täytyi palautella mieleeni, että millaista on olla auktoriteetti. Ajoittain oli myös varsin turhauttavaa toistaa sääntöjä ja asioita monta kertaa vielä viimeisellä viikolla, vaikka ne olivat varmasti kaikille jo selvät: olihan lapsilauma käytännössä lähes sama koko kuukauden ajan.
ONNEKSI kaikesta tuli selvittyä kunnialla kiitos loistavan pomon ja supermahtavien työkavereiden, jotka kaikki tekivät kuukaudesta unohtumattoman kokemuksen. Lähtökohtaisesti työ oli minulle haaste, koska en hetkeen ollut ollut lasten kanssa tekemisissä. Siitä suoriuduin mielestäni varsin hyvin ja kun pomo kiitteli ja kehui hyväksi niin mikäs sen mukavampi tapa aloittaa loma…
KUIN suunnata samana iltana kohti Helsinkiä, jatkaen seuraavana aamuna Järvenpäähän. Siellä odotti Puistoblues kaikkine herkkuineen: SF-Blues aloitti kattauksen mainiolla setillään ja vierailipa estradilla myös Eero Raittinen, joka näytti, että vanha jaksaa vielä! Agents ei minua napannut yhtään, yleisöä kylläkin, mutta amerikkalaisvieraat upposivat erinomaisesti. North Mississippi Allstars ja illan kruunannut Little Steven & Disciples of Soul osoittivat todellista taituruutta. Varsikin Steven Van Zandtin kokoama bändi osoitti vieläkin olevansa vedossa, vaikka vuodet ovat vierineet sieltä 1980-luvulta, jolloin Little Steven kokosi silloisen superyhtyeen. Puistobluesin festariraportti on luettavissa kokonaisuudessaan Kaaoszinesta: http://kaaoszine.fi/bluesin-riemujuhlaa-jarvenpaassa-puistoblues-2017-huipentui-little-steven-the-disciples-of-souliin/
KESÄN ensimmäisen festarin jälkeen olen huilannut ennen tällä viikolla olevaa Ilosaarirockia, josta on myös juttua jälkeenpäin tiedossa poikkeuksellisesti kahdelle lehdelle. Näillä näkymin pakkaan kamani festareiden aikaan ja suuntaan suoraan sunnuntai-maanantai välisenä yönä serkkuni kyydissä visiitille sinne kotikaupunki Kiuruvedelle maaseudun rauhaan. Katsotaas, mitä siitä reissusta on takaisin kotia tuomisina!
Markus Raatikainen
Teologian kandidaatti
