VÄHÄLLÄ ajalla jo toinen kiuruvetinen ylispuu on kaatunut. Ensin Esko Rautio, nyt Paavo Lonkila. Molemmat ystäviäni, korvaamattomia omalla alallaan. Nämä miehet pitivät Kiuruveden tunnettuna. Kunnallisneuvos Esko Rautiosta on jo kirjoitettu, siksipä luonkin muistikuvan olympiavoittajasta, mestarihiihtäjä Paavo Lonkilasta.
Kiuruveden Jännettä kunniakkaasti edustanut kultamitalihiihtäjä on saavutuksillaan täyttänyt kotiseutukirjojamme eniten ja ansiokkaasti. Tulokset siis löytyvät sieltä. Paavo voittajana Holmenkollenilla, Puolan Zakopanessa, kotimaassa vuosikymmenet kisassa kuin kisassa.
MUTTA, rakkaat lukijani. Millä voimalla kooltaan pienikokoinen hiihtäjä moiseen pystyi? Siinä sitä on ihmettelemistä. Varmaan voittojen takana on sisu, kovat ja rehkivät harjoitukset sekä luistavat sukset.
Mutta saiko Paavo lisävoidetta muutakin, siitä minulla on varmaa tietoa. Kyyneleet vierivät poskilleni, kun tätä kirjoitan. Kertomisen arvoinen asia ja taatusti tosi.
Olin talousneuvos Aarne Kämäräisen kanssa tervehdyskäynnillä Paavon luona. Oli sateeton toukokuinen ilta 1993. Paavon tarjoamien teekupposten jälkeen käyskenneltiin taloa ympäröivillä kevätpelloilla. Niiden aikanaan antamat hikipisarat olivat hiihtovoima, joka kiidätti kilpailuintoista miestä palkintopallille.
Erään saran päässä Paavo pysähtyy, jää mietteliääksi ja sanoo:
– Monet hiihtomatkat ovat avartaneet maalaispojan maailmankuvaa. Mutta minä vielä kertoisin yhden salaisuuden. Sitä en muille tähän päivään mennessä ole kertonut.
Mestarihiihtäjä käy sisimmässään oman paininsa. Silmin nähden Paavo herkistyy, mies kyynelehtii. Onhan sydämen avautuminen jyrkkää jyrkempikin vastamäki. Tuokio panee Aarne Kämäräisen ja minut hiljaiseksi. Lopulta Paavo saa sanotuksi: – Tätä en ole vielä kenellekään kertonut, mutta nyt sanon teille, että kyllä minä kilpailupäivän aamuna äänettömästi rukoilin, että minulle annettaisiin lisävoimia ja minä pärjäisin.
Paavo saa Aarnen ja minut sanattomiksi. Me olimme mestarihiihtäjän uskotut miehet.
Saanen vielä kertoa, että idoliani vastassa olin 1952, kun hän palasi kotipitäjäänsä olympiavoittajana. Kiuruveden rautatieasema oli väenpaljoudesta aivan tukossa. Joukossa mukana rehtori Tatu Malmivaaran luvalla minäkin.
Kun kultamitalisti laskeutui kotipitäjänsä Kiuruveden maaperälle, valtaisa ihmisjoukko aloitti laulun "Kotimaani ompi Suomi…." Väkijoukko tiesi sydämessään, että maailman paras Paavo on ikioma kiurukas.
Silloin minä itkin. Itken nytkin tätä kiuruvetisyyden sisukasta sanansaattajaa muistellessa.
LAURI WINBERG
kotiseutuneuvos
