Unelmahöttöä

SANNA MARIN seisoi jalat tukevasti ilmassa ja kertoi silmienkään räpsähtämättä, että Suomessa pitäisi siirtyä 6-tuntisiin työpäiviin ja neljäpäiväisiin viikkoihin. Ylen Kalliossa asuvat putkiaivoiset toimittajat riemastuivat kerrassaan: Tätä on jo kokeiltu 1996–1999. Nokian Renkailla tuottavuus parani 33 prosenttia (huolimatta kaksi tuntia lyhemmästä työpäivästä) ja putkiyhtiö KWH Pipe kasvatti tuottavuuttaan peräti 42,2 prosenttia. Tietojen takana on tietokirjailija Pekka Peltola.

HIENOA, upeaa! Tästä pääsemme lyhyellä yksinkertaisella matemaattisella kaavalla siihen, että jos työntekijät eivät käy töissä ollenkaan, tuottavuus paranee 165 prosenttia, mikä saattaa olla mahdollistakin Ylellä.

YLEN aamutelevision Kalliossa asuva putkiaivoinen toimittaja luki aamun Ilta Sanomien sivuilta tohkeissaan seuraavaa: Peltolan mukaan työnantajat haluavat maksaa työajan, eivät työn kannattavuuden mukaan.

TÄMÄN jutun tärkein uutinen oikeasti on se, että mitä nämä työntekijät nyt sitten tekevät työajallaan, kun he heittämällä kuuden tunnin aikana tekevät enemmän kuin nyt kahdeksan tunnin työajalla. Tällaiseen kriittiseen tietojen analysointiin putkiaivojen logiikka ei veny.

1990-LUVULLA markkinoitiin sellainen työajan lyhennys kuin vuorotteluvapaa. Työnantajan oli pakko antaa kahden vuoden kokeilun ajan työurasta riippuva vapaa, joka oli 9 kuukautta tai tuplat tai sinne päin. Tarkoituksena oli työllistää työttömiä ja antaa työssä oleville mahdollisuus opiskella tai jotain. Opiskelija oli pakko ottaa takaisin töihin lomien aikana ja tilalle tuleva duunari oli pakko ottaa työvoimatoimistosta, ei esimerkiksi vapailta markkinoilta.

TÄMÄKIN siis unelmahöttöä, moniin töihin ei yhdeksäksi kuukaudeksi saanut ammattitaitoista työntekijää, eikä siinä ajassa ketään opeteta töihin (varsinkin kun se piti ottaa työnvälitystoimistosta), vaan yrittäjän piti pienissä firmoissa tehdä vuorotteluvapaan ajan kahden miehen työt selvitäkseen.
Kaikkein mukavinta oli – kuten minulla – että työntekijä meni opiskelemaan täysin muuta alaa ja meni sen jälkeen eläkeputkeen, joten tästä kahden vuoden ylimääräisen työn tekemisestä ei jäänyt mitään muuta käteen kuin työnantajalle burn out ja sen jälkeinen infarkti.

TIEDÄN muutaman työntekijän, jotka ottivat vuorotteluvapaan: toinen oli erään suuremman kaupungin miespuolinen sairaanhoitaja (Kajaanista), jonka tapasin merenrannalla Pattayalla. Hän oli ottanut vuorotteluvapaansa kahdessa osassa puolen vuoden pätkissä kahtena talvena. Siis kaksi puolen vuoden rilluttelulomaa Thaimaassa, hauskaa oli ollut. Yksi duunari oli hyvä tuttuni Kelalla. Hän oli täyttänyt 60 vuotta. Työn tekeminen Kelalla pätki ja tiedossa oli mukava vuorotteluvapaa. Pidettyään pitkät vuorotteluvapaat (yli 30-vuotinen ura valtiolla) hän palasi työelämään takaisin Kelalle ja tuumasi: ´On se hyvä, että pääsin töihin, minusta meinasi tulla alkoholisti´.

KIURUVEDELLÄ vuorotteluvapaata on käytetty lähinnä pankkitoimihenkilöiden potkimisessa varhaiselle eläkkeelle; vuorotteluvapaan alkuperäinen idea ei täyty, jos siltä ei palata töihin ollenkaan.
Olen myös kuullut, että esimerkiksi ammattikoulujen opettajat käyttävät vuorotteluvapaata katkaistakseen rankan työputken. Ammattikoulun opettajilla on syysloma, joululoma, hiihtoloma, pääsiäisloma ja kesälomakin alkaa vapun jälkeen kestäen neljä kuukautta. Voiko kukaan, kukaan pelastaa, tätä kurjaa maailmaa…

EI yksikään tarina näistä ehkä tosimaailmassa edusta sitä unelmahöttöä, mitä kukkahattutädit eduskuntatalossa ajattelivat vuorotteluvapaan edustavan. Kaikki nämä asiat ovat mukavia työntekijälle, mutta ei työnantajalle, kun aina tämä menee niin, että työnantaja maksaa kaiken, joko rahana tai terveytenä tai molempina. Lakia ei tehdä siltä pohjalta, että alle 20:n työntekijän firmassa voisi olla joustoa verrattuna suuriin pörssiyhtiöihin.
Sanna Marin voisi mennä joskus oikeisiin töihin, vaikka sahalle lattamummoksi.

RAIMO TUORINIEMI
Kirjoittaja on kiuruvetinen yrittäjä