Kiuruvetinen Heikki Nousiainen on valmistunut juuri Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta, hänet valittiin näyttelijäkouluun 12 joukossa, kaikkiaan 1 200 hakijasta.

Heikki Nousiainen on ihan tavallisesta perheestä Hallaperältä, hänen isänsä on metsäkoneen kuljettaja Jarmo Nousiainen ja äiti Ritva Nousiainen, hän on henkilökohtainen avustaja. Nousiaisella on kolme siskoa ja veli, sisko Maija Nousiainen on näyttelijä ja tuottaja juuri Kiurusalissa nähdyssä ja koetussa La Route du Mont Fin- näytelmässä. Maija on asuu Ranskassa ja hän on opiskellut siellä näyttelijäksi.

Näyttelijän ammatti ei ollut Heikki Nousiaisen lapsuuden eikä nuoruudenkaan haaveammatti. Yläasteen jälkeen hän hakeutui Iisalmeen autonasentajakoulutukseen, kun jotakin piti tehdä, eikä muuta keksinyt. Valmistumisensa jälkeen, 2010-luvun alkupuolella, Heikki ajoi metsäkonetta pari vuotta.

– Mutta olo oli sellainen, että muutosta pitää saada, yksin metsässä istuminen ei antanut elämään sisältöä. Se ei tuntunut merkittävältä, halusin löytää elämää ja kasvaa ihmisenä.

Sisko Maija kyseli veljeltään, joka etsi tietä eteenpäin, että kiinnostaisiko Heikkiä teatterin tekeminen? Heikki mietti ja tuumasi, että miksipä ei?

Vuonna 2014 Heikki teki tekniikan Maalaiskaupunginteatterin näytelmään Ronja Ryövärintytär. Ohjaajina olivat sisko Maija ja serkku Maiju Nousiainen.

– En ollut teatteria tehnyt sitten ala-asteen. Sieltä se kärpänen puraisi. Luin netistä eri kouluista ja löysin kansanopiston teatterilinjan Rajarikko Joensuusta. Löysin entisten opiskelijoiden blokitekstejä opiskelusta. He kirjottivat, että Rajarikossa pääsee kasvamaan hyvässä ympäristössä, tutkimaan itseään hyvän ryhmän keskellä.

Heikki haki ja pääsi kouluun ja koki, että vuosi oli kasvattava. Vuonna 2015 Heikki oli ensimmäisessä näyttelijän roolissa Maalaiskaupunginteatterin kesäteatterissa Peräkammarinpojat.

– Esityksessä tuntui mukavalta olla mukana ja se antoi lisäpontta Rajarikkoon. Opin Joensuussa paljon itsestäni ja näyttelemisestä.

Keväällä 2015 Joensuun kaupunginteatterin johtaja Iiristiina Varilo kävi katsomassa Rajarikon esitystä ja bongasi Heikin sillä seurauksella, että Varilo pyysi Heikkiä Koukussa-farssiin kaupunginteatterille.

Heikki sai töitä kaupunginteatterista ja oli siellä näyttelijä-harjoittelijana vuoden. Vuosina 2016 ja 2017 Heikki oli kiinnitettynä Enon kesäteatterissa, jossa tehtiin musiikkiteatteria. Syys- ja kevätkaudella Heikki oli roolissa Joensuun kaupunginteatterissa.

Vuonna 2017 Heikki ajatteli lähtevänsä reppureissaamaan, mutta kaveri vinkkasi, että Helsingissä olisi yksi Ylioppilasteatteri, minne olisi pääsykokeet.

– Laitoin sinne hakemuksen, viikonloppuna oli pääsykokeet ja maanantaina sain tietää, että pääsen sisään, keskiviikkona alkoivat harjoitukset. Muutin Helsinkiin, vuodet 2017–2018 olin ylioppilasteatterissa.

Vuonna 2018 Heikki haki Lahden kansanopistoon teatterikoulutukseen kakkosvuosikurssille. Kurssilaiset tekivät monta projektia ja kiersivät pitkin Suomea.

– Sekin oli kasvattavaa, intensiivistä ja opettavaista, senkin takia, että asuin opiskelijakavereiden kanssa. Löysin koulussa itsevarmuutta.

Tavoite oli selvä

Joensuun Rajarikon jälkeen Heikki ajatteli, että näyttelijän työstä voisi tulla hänelle ammatti. Hän haki Teatterikorkeakouluun 3–4 kertaa. Tavoite oli selvä, mutta pääsy tuntui epätodennäköiseltä.

– Valinta vuonna 2019 oli sitten ihan uskomaton juttu! Olin postilla kesätöissä, työparini opetti minulle uutta reittiä, kuljetin lääkkeitä. Pysähdyttiin huoltoasemalle, tiesin, että kello 9 tulevat nettiin tiedot valituista. Kun nimeni oli hyväksyttyjen listalla, piti monta kertaa käynnistää puhelin uudelleen, että uskoin tulleeni valituksi. Keho alkoi tärisemään. Onneksi olkoon, sanoi työkaverini. Istuin, etten ala huutaa ja hyppiä onnesta. Polttelin tupakkaa ja pyörin parkkipaikalla, kuvaa Heikki fiiliksiään.

Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa on monta vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa piti kirjoittaa oma elämänkerta. Toisessa vaiheessa oli opeteltava dialogiteksti, jota esitettiin huoneessa, jossa raatilaiset kiersivät antamassa ohjeita. Oli myös laulutehtävä, jossa katsottiin, miten hakija kestää painetta.

Aamupäivän jälkeen oli välikarsinta. Iltapäivällä kukin teki valitsemastaan elokuvasta kohtauksen teatterimuotoon. Heikki valitsi elokuvan, jossa päähenkilö tulee kotiinsa, johon kaksi gangsteria tulee perimään velkoja, he ovat kuitenkin tulleet väärän henkilön luo. Gangsterit uhkailevat ja työntävät päähenkilön päätä vessanpönttöön.

– Koin, että tein sen kohtauksen aika hyvin, muistan, että näyttelijä Tiina Pirhonen raadissa nauroi. Tunsin, että tein oikein.

Perjantaina tuli sitten kutsu kolmanteen vaiheeseen. Oli tanssia, laulua, improvisaatiota ja taas välikarsinta ja viimeinen, neljäs vaihe. Jäljellä oli 26 hakijaa. Se kesti kolme päivää. Piti opetella laulu, tekstiä, runo. Testattiin paineensietokykyä, dialogitaitoja. Ja seuraavana perjantaina tulivat tulokset.

Tärkeintä läsnäolo

Mikä on tärkeintä näyttelijän työssä?

– Läsnäolo, ja että osaa kuunnella ohjeistukset ja tekee täysillä. Teatteri on yhdessä tekemistä. Kun tekee teatteria ja näyttelee, se antaa pohjaa mitä kohti on menossa.

Heikki oli Teatterikorkeakoulussa viisi vuotta ja valmistui tänä vuonna taiteen maisteriksi.

Heikki ei oikein osaa sanoa, mitä hän odotti näyttelijäkoulutuksesta.

– Menin takki auki katsomaan, mitä tulee vastaan. Olin toki kauhutarinoita kuullut, mitä joutuu tekemään. Aika ajoin koulutus olikin raskasta ja intensiivistä, mutta se oli elämäni parasta aikaa. Sai kokea kaikki tunteet. Meillä oli hyvä ryhmä, joka toimi yhteen, vaikka välillä oli niin poikki, ettei olisi jaksanut avata silmiäkään, mutta ryhmän kautta jaksoi.

Heikki sanoo kasvaneensa paljon ihmisenä kouluvuosinaan.

– Teatterikoulussa itse on instrumentti ja kun on sen instrumentin äärellä, on enempi sinut itsensä kanssa, tuntee itseään paremmin. Koulu on antanut minulle tosi paljon. Niin paljon, ettei kaikkea osaa vielä sanoittaa.

Mitä näytteleminen vaatii?

Mitä näytteleminen vaatii?

– Keskeneräisyyden sietämistä, vaikka kuinka harjoittelee ja harjoittelee, esitys ei ole ikinä valmis. Jokainen esitys on harjoituskerta, aina löytää uusia asioita ja tarkennuksia, ei esitys näyttämöltä käsin tunnu valmiilta. Pitää myös osata luopua, työryhmään tulee aina uudet ihmiset. Kun on hyvä työryhmä ja juttu pelaa yhteen, on vaikea irtaantua siitä.

Heikki sanoo, ettei ollut lapsuudessaan tai nuoruudessaan erityisen taiteellinen, joskus hän haaveili kitaransoitosta ja ala-asteella hän oli teatterikerhossa.

Heikkiä kiinnostaa jatkossa kaikenlainen näyttelemiseen ja esiintymiseen liittyvä tekeminen, elokuvaroolit ja äänikirjojen lukeminen. Heikki oli mukana vuonna 2017 Pölösen Oma maa -elokuvassa, pienessä puheroolissa. Lisäksi hän on ollut mukana lyhytelokuvissa.

Kiuruvedellä lomailua

Valmistumisensa jälkeen Heikki on lomaillut muutaman kuukauden, työnhaku on käynnissä.

– En kouluaikana hakenut töitä, kolmas vuosi oli sen verran raskas. En halunnut ottaa montaa asiaa päällekkäin.

Heikki sanoo, että tulee jäämään eteläiseen Suomeen, hänellä on asunto Herttoniemessä.

Kiuruvedellä Heikki on nähnyt kavereitaan ja ollut kotonaan.

– Autoa olen korjaillut. Maija-siskon esityksen läpimenoja olen käynyt katsomassa Kulttuuritalossa ja antanut vinkkejä omasta näkökulmastaan.

Heikki painottaa, ettei Teatterikorkeakouluun pääsy tuo puhdasta onnea, koska siitä se vasta kasvaminen näyttelijäksi alkaa, eikä kasvaminen lopu ikinä.

– Elämä on jatkuvaa oppimista ja kasvua. Olen kuitenkin jopa ylpeä siitä, miten viime vuosina minulla on mennyt, Heikki Nousiainen sanoo.