Heti alkuun tunnustan ettei otsikko ole itse keksimäni. Toivoisin niin, mutta se on harmikseni ranskalaisen lakimiehen Anthelme Brillat-Savarin (1755-1826) kirjasta joka käsittelee maun fysiologiaa.
On varsin mukavaa ollut huomata vuosien varrella sekä lehtijuttujen pohjalta, kahvilakeskusteluissa kuultuna että lähipiirissä tapahtuvana ilmiönä että ruuan laittoon suhtaudutaan entistä mutkattomammin, rentona harrastuksena ja ilman suuria paineita luovana toimintona. Tässä tietysti on useampaa koulukuntaa; toiset tekee ruokaa mutu-tekniikalla ja toiset joihin itse lukeudun, käyttää sumu-tekniikkaa. Tosin käytän itse soveltaen myös ensin mainittua mutua, pohjautuen jopa kirjatietoon. Musta tuntuu – tekniikalla pääsee pitkälle, tekniikalla joka yleensä pohjautuu ensimmäisen kirjasta luetun reseptin sovellettuun versioon mutta summan mutikassa -tekniikalla on omat vaaransa, jos heittelet pataan mitä sattuu, yleensä lopputuloskin on mitä sattuu. Selkeää, eikö vain? Eipä mennyt pitkään kun savolaisuus nosti päätään.

Joka tapauksessa ruuanlaiton ei pidä olla missään tapauksessa ennakkoon hikoiltava tapahtuma ja itse suhtaudun siihen karkeasti ottaen niin, että jos ensimmäinen ajateltu illalliskokonaisuus menee pieleen, paiskataan teokset roskiin, niin, tietysti bio sellaiseen, katsotaan kaapista seuraavat ainekset ja loihditaan uusi illallinen. Mikäli sitten käy niinkin ikävästi että raaka-aineet pääsevät yksinkertaisesti loppumaan, kilautetaan palvelunumeroon ”pizzeroshomeros; saako olla valkosipale ja origano, ja isännän roolissa tilataan juuri sellaisilla täytteillä olevat pizzat kuin vieraat listaansa kirjaavat. Kaveri- ja ystäväpiiri on tietysti kaikilla rajallinen, mutta kun se käyty läpi edellä mainitulla epäonnekkaalla tavalla, voi siirtyä paikallisiin urheiluseuroihin. Aina ei voi onnistua, ja sen kun muistaa ja oikeuden itselleen oikeasti myös epäonnistua niin ruuanlaiton parissa tulee olemaan loistavia hetkiä.

Itselläni on maku muuttunut vuosien varrella suhteellisen paljon ja aina kun mahdollista käyn jossakin paikallisessa ruokaravintolassa. Tuota samaa ruuanlaittoon käyttämääni filosofiaa toteutan myös tässä kohtaa. Jos ajatellaan että dieetilläkin oleva ihminen syö reilut 360 kertaa vuodessa, niin miksi pelätä jonkin sivupaikkakunnan syrjäisessä nurkassa olevaa ruokaravintolaa, vain yhden mahdollisesti ”ei niin maistuvan aterian takia”. Vain yksi kerta tuosta valtaisasta määrästä, sillä ei ole mitään merkitystä, paitsi ettet mene toista kertaa sinne jos annos ei ollutkaan maistuva. Mutta mikäli ja on monesti myös totta, ruoka onkin loistavaa, olet kokenut tyydyttävän hetken ruuan parissa. Monesti ketjuihin kuulumattomat ravintolayrittäjät joutuvatkin tekemään siihen annokseen nähden paljon enemmän töitä ketjuravintoihin nähden ja jos kokilla on intohimo mukana, ruoka on varmasti hyvää.
Onneksi myös kauppojen valikoimiin tulee jatkuvasti uusia tuotteita ja raaka-aineita joita kokeilen ennakkoluulottomasti, pois lukien einekset. No joo, välillä kyllä retkahdan lihapiirakoihin, vain todetakseni ettei se samainen lihapiirakka ole ollut siinä jauheliha-riisipadan ääressä sitä täytettäessä. Sama toistuu aika-ajoin erisorttisten kabanossien ja wilhelmien kohdalla. Ei, ei ne vaan yksinkertaisesti muutu paremmaksi kuin hyvät lihamakkarat, vaikka paistaisi voissa.

Käytän myös poikkeuksetta tuoreita raaka-aineita joista erityisen lähellä ovat juurekset. Tein kerran vertailua hinnoissa niin huomaisin että kokonaisena ostetut lantut, porkkanat, sellerit ym. tulevat kalliimmaksi kuin pakasteena ostetut sekoitukset. Lisäksi siinä on paljon enemmän tekemistä kuin vain leikkaisit pussin kulman auki ja kaataisit kuutiot kattilaan. Se vaiva kannattaa, uskokaa vain. Jo pelkästään tuoreen lantun tuoksu ja sen antama väri vaikkapa kalakeittoon on jotakin aivan toista, jopa huumaavaa, verrattuna pakastekuutioihin.
No nyt näin aamuneljän aikaan yllättäen tätä tekstiä tulisikin vaikka kuinka paljon mutta tälle varattu tila saattoi jo ylittyä ja on varmaan aika hieman valottaa tulevaa tämän (mahdollisesti jatkuvan) blogin osalta.
Viime kevättalvesta alkaen pureuduin hieman tarkemmin grillaamisen ja amerikkalaisen bbq:n välisiin eroihin. Siitä innostuneena hankin jenkkimallisen smoukkerin ja kesä menikin smoukatessa. Smoukkaaminenhan on savustamista, mutta on katu-uskottavampaa puhua smoukkaamisesta kuin savustamisesta. Smoukkaus ottaa heti paljon enemmän aikaa kuin grillaaminen, mutta siinä 5-7 tunnin ajan kun odottelen häränrinnan valmistumista, on mukava grillailla ruuantekoruokaa ja vaikkapa nautiskella jotakin kesäisiä juotavia, mitä sitten itse kullakin ovat. Itselläni grillin tai smoukkerin ääressä kuluu olutta, sisällä keittiössä punaviiniä, tietysti kohtuullisesti, muistelen…
Siis jos jälleen palataan siihen mitä jatkossa saatte lukea, niin varmaankin muutaman blogin ajan käydään läpi viime kesän ruokasessioita, miten ja kuinka ne onnistuivat. Itse toki meinaan grillata ja smoukata läpi vuoden ja tähän antoi innoituksen jo vuosia sitten Aleksandr Karelinista katsomani dokumentti. Siinä pojat grillasivat, tosin vahvasti venäläisen vodkan kera, -30 asteen pakkasessa härän sisäfilettä. Onhan se tietysti mukavampaa kesällä, vähemmissä vaatteissa, mutta talvellahan se vain vaatii riittävästi ulkoista sekä sisäistä lämmikettä. Rikotaanpa taas tulevana talvena rajoja ja grillataan kinosten keskellä. Jos niitä rajoja tahtoo rikkoa hieman rajummin, niin sitten pelkissä shortseissa.

Kirjoittaja on 46-vuotias porvoolaistunut, Kiuruvedeltä lähtöisin oleva mainosalalla toimivan yrityksen paikallisjohtaja jolla on omasta mielestään varsin mutkaton suhtautuminen ruuanlaittoon. Hän käy satunnaisesti keikkailemassa tv-kokkien Sami Garamin ja Janne Pekkalan kanssa, onneksi ei kuitenkaan kokkina…