KÄVINPÄ Maaningan Vätysteatterissa katsomassa näytelmän Kekkonen. Oli kesäteatteriksi aivan hyvä, koska Maaningalla kesäteatterikulttuuri on sen verran pitkä, että taitoa löytyy jo jonkin verran. Näytelmä olisi ollut mielestäni parempi, jos alun puolituntia olisi poistettu (kertoo Urhon lapsuudesta) ja tilalle olisi pantu vaikka tarinaa Urkin naisista (Snellman, Hallama, Tyrkkö). Niistä kun ovat nykyään naiset itsekin olleet niin halukkaasti kertomassa.
Urkin loppuelämän sairaus ja dementia oli sen sijaan käsitelty hienovaraisesti. Me haluamme muistaa Urkin voimakkaana ja väkevänä, ei heikkona.
KEKKONEN on nuoruuteeni ja lapsuuteeni ehkä kaikkein eniten vaikuttanut ihminen, halusin sitä tai en ja niin varmaan kaikkien ikäisteni. 1961 tapahtunut noottikriisi on sodanjälkeisen Suomen historian merkittävin tapahtuma, se vaikutti Suomen politiikkaan ja suomalaisten elämään neljännesvuosisadan. Puuttumatta siihen, tilasiko Kekkonen nootin itse vai tuliko se pyytämättä ja yllättäen, Kekkonen sai sen avulla lähes diktaattorin aseman Suomen politiikassa.
Kun Kekkonen lopetti lomansa ja kävi Neuvostoliitossa ”selvittämässä” kriisin, joka johtui mukamas Länsi-Saksan yllättävistä pyrkimyksistä Euroopassa (Länsi-Saksan uhka laukaisi YYA-sopimuksen konsultaatioartiklan), lakosivat kaikki vastustajat Suomessa. Honka-liitto lopetettiin Suomen edulle vaarallisena, ja Kokoomus pantiin poliittiseen paitsioon vuoteen 1987 saakka. Kun Johannes Virolainen sanoi haastattelussa 1970-luvun lopussa, että Kokoomus pidetään monista eduskuntavaalivoitoista huolimatta pois hallituksesta yleisistä syistä johtuen, myös Virolainen joutui paitsioon (jos ei siellä jo ollut).
HUIPULLA on yksinäistä ja niin oli Kekkosellakin.
Valta sokaisee ja niin sokaisi Kekkosenkin.
Karjalaisen piti olla Kekkosen jatkaja, mutta kun joutui Kekkosen sorsimaksi ja hylkäämäksi, alkoi hillitön juopottelu. Virolaisesta ei presidentiksi ollut ainakaan Kekkosen mielestä ja Väyrynen oli liian nulikka. Presidentiksi tuli Mauno Koivisto, jonka Kekkonen oli 60-luvulla itse nostamassa pääministeriksi ja voihan olla, että se Kekkosta myöhemmin korpesi. Mutta Kekkosen oli vaikea luopua asemastaan, varsinkin kun ympärillä oli liehittelijöiden armeija adjutantteineen.
Kannattaa muuten lukea Juhani Suomen kirja ”Lohen sukua”, joka on tiivistelmä Suomen kirjoittamista useammista elämänkerroista; sen jaksaa lukea, toisin kuin koko sarja. Siinä kerrotaan suoraan, miten hallitus valittiin 70-luvulla. Kekkonen kysyi Vladimirovilta (=KGB) luvan kaikkien ministerien valintaan. Neuvostoliiton piti hyväksyä Suomen ministerit ennen kuin ne voitiin nimittää.
Ei ihme, että Kokoomus ei kelvannut, kun siellä oli Tuure Junnila, eikä Perustuslaillinen Kansanpuolue Georg C. Ehrnrootheineen eikä Veikko Vennamo. Nämä kolme poliitikkoa olivat jälkikäteen ajateltuina monissa asioissa pitkälti oikeassa ja he myös olivat Urho Kekkosen pahimmat arvostelijat.
ITSE arvostan Kekkosta kaikesta huolimatta, ehkä se on kaipuuta vahvan johtajan aikaan. Kekkonen oli virheineen oman aikansa lapsi. Kun Kekkosen jälkeen tuli valtaan Koivisto, jouduimme pian huomaamaan, että ei se Neuvostoliitto olekaan kaiken päätöksenteon napa, mutta olihan silloin tullut valtaan itärajan takana Mihail Gorbatsov ja perestroika. Yht´äkkiä elimmekin toisessa maailmassa ja eräänä kauniina päivänä häipyi koko Neuvostoliitto ja Euroopan kommunismi.
Paitsi tietenkin Kiuruvedeltä.
RAIMO TUORINIEMI
Kirjoittaja on tilitoimistoyrittäjä
