Money, money, money!
EROTUOMARIKOULUTUKSESSA opetetaan, että ne pelaajat, jotka taklatuksi tultuaan huutavat eniten, eivät ole hätää kärsimässä; toisin kuin ne, jotka makaavat kentällä hiljaa. Jalkapallo ei ole osa elämää, vaan elämä on osa jalkapalloa. Toistuvin väliajoin perheenisät ja -äidit huutavat tarvitsevansa lisää rahaa, muuten lapsia ei voi eikä kannata tehdä. Joillakin rahan kerjääminen on mennyt jo aika epätoivoiseksi. Vai miltä kuulostaa tämä: ”Myö ei akan kanssa ennee nusasta, jos ei valtijo anna enempöö rahhoo!”
KATSOTAANPAS historiaa. Sataprosenttinen totuus on, että mitä köyhempi perhe, sitä enemmän lapsia. Tämä totuus pätee myös yleismaailmallisesti. Tätä taustaa vasten voisi toivoa, että ne jotka haluavat tehdä lisää lapsia, heiltä täytyisi ottaa kaikki tuet pois.
MINUN lapsuudenkodissani oli yhdeksän hehtaaria peltoa, kuusi lehmää, pari mullikkaa, hevonen ja äiti teki yksitoista lasta. Yksi niistä oli kuollut syntyessään, yksi kuoli keuhkokuumeeseen neljävuotiaana ja loput yhdeksän eli täysi-ikäiseksi. Siinä voi itse kukin laskea, paljonko meillä kotona syötiin sisäfileepihviä.
PÖYDÄSSÄ kaksi yleisintä ruokaa oli maitoperunat tai ruskea kastike. Maitoperunassa perunat keitettiin, veden tilalle vaihdettiin maito ja pantiin mausteeksi suola ja sipuli. Ruskeassa kastikkeessa tehtiin ruskea kastike ja keitettiin perunat.
JOS ei vaadita rahaa, vaaditaan ilmaista ruokajakelua. Naapurissani asuva 150-kiloinen intellektuelli käväisi harrastuksen vuoksi aikoinaan ruokajonossa ja sanoi, että ainakin puolet eivät siihen jonoon kuuluisi. Suurin syy rahanpuutteeseen on, että eläke tai työttömyyskorvaus lyödään hedelmäpeleihin, veikkauspeleihin tai tupakkaan ja viinaan. En ole vielä kuullut, että joku olisi voitolla hedelmäpelistä.
TOINEN edesmennyt naapurini piti tapanaan hakata eläkkeensä kahdessa päivässä hedelmäpeleihin. Ensimmäisen päivän päätteeksi hän kantoi kaksi kassia kuivaruokaa, jolla pärjäsi aikansa, samoin kuin ruokajonosta saatavilla kaurapuuropaketeilla ja näkkileivällä. Puolen kuun maissa hän vippasi minulta satasen, jotta saattoi ostaa – ei ruokaa – vaan tupakkaa loppukuuksi.
JOS Kiuruvedellä ruokajonossa on 100–200 henkilöä, voisimme muistella aikoja 1970- ja 1980-luvuilla jolloin S-marketin ja Peltolan pullakahvitarjoilussa käväisi päivän aikana 1500–2000 asiakasta. Nykyisin jonotetaan jopa ilmaisia sinkkiämpäreitä. On se vaan kumma, että kaikki ilmainen kiinnostaa.
SUSANNA Kosken kanssa televisiossa väitteli keväällä naispuolinen työtön, joka valitti, että raha ei riitä. Naisella suurin huoli tuntui olevan se, että tytöllä jää rahanpuutteen takia viulutunnit käymättä. Pirskatti, kun minullakin tämä musiikkipuoli jäi aikoinaan retuperälle.
SUURIMMAT rahanhuutajat ovat nykyisin urheilijat. Mitään ei voi tehdä eikä voittaa ilman suurta rahamäärää. Miten esimerkiksi pitkän matkan juoksuun voisi vaikuttaa suurella rahalla.
Ainoa keino, minkä minä keksin, on ulkomaan leirit. Muistan kun 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa Juha Väätäinen ja Jouko Kuha menivät Brasiliaan, Kolumbiaan ja Afrikkaan pelkällä menolipulla ja Urheiluliitto yritti lähettää perään vähän rahaa, että he pysyvät hengissä. Kuhasta tuli esteiden maailmanennätysmies ja Väätäisestä kaksinkertainen Euroopan mestari.
KUN nykyjuoksijat kilpailevat köyhiä afrikkalaisia vastaan, joille ainut keino päästä pois savimajasta on juosta kovaa ja pitkälle, suomalaiset rahaurheilijat eivät kympillä pysy edes samalla kierroksella, vaan ovat kaksi kierrosta jäljessä. Tosin keinotkin voivat olla erilaiset, savimajasta kun ei voi kovin paljon alemmaksi vajota.
RAIMO TUORINIEMI
Kirjoittaja on kiuruvetinen yrittäjä
