80/20

Olen pitänyt elämän ohjeenani jo kymmeniä vuosia, että jokaisessa huonossakin asiassa tuppaa olemaan 20 prosenttia hyvää ja jokaisessa hyvässä asiassa 20 prosenttia huonoa. Mikään asia ei ole pelkästään mustavalkoinen, paitsi murha, pedofilia, väkivalta, norjalainen hiihto, kaikki ruotsalainen ja muutama muu maailmanlopun asia.
Aikoinaan kirjoitin Viikkoviisariin hyvän esimerkin tästä säännöstä. Olin nöössipoikana töissä velivainaani ruokakaupassa Hämeenlinnassa. Kaupan nimi oli K-Villeri. Kauppa sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, sata metriä torilta. Ympärillä oli monikerroksisia kerrostaloja, täynnä vanhemmanpuoleisia asukkaita, suurin osa tietenkin naispuolisia leskiä, niin kuin eläkeläiset yleensä ovat.
Olin osan ajasta töissä lihatiskillä ja voin hyvällä omatunnolla siihen aikaan sanoa: ”Minä en mittään mistään tiijä, oompahan vuan tiällä töessä.” Mieleeni on jäänyt erän naapurikerrostalossa asunut vanha ihastuttava mummo, joka osti sata grammaa makkaraa, pienen palan juustoa ja hänelle piti hakea yksi tomaatti. Kun hänet oli palveltu, hän ei lähtenyt heti pois, vaan ryhtyi kertomaan murheitaan. ”Minä asun tuossa naapuritalossa yksin, eikä minua kukaan käy katsomassa.”
Silloin minä tajusin, että ei se 60-luvulla aloitettu eläkejärjestelmä ole kaikille mustavalkoisen hyvä asia. Ihmiset pitävät itsestään selvänä, että kun maksetaan eläkemaksua, valtio huolehtii eläkeläiset hautaan asti. Aikoinaan 60 vuotta sitten täällä maaseudulla elettiin sellaisessa huushollissa, jossa samassa pihapiirissä saattoi elää neljäkin sukupolvea. Kun mummut hoitivat lapsenlapsiaan, ei eläkeläisillä ollut mielenterveysongelmia, eikä työssä käyvällä ruuhkavuosia elävällä pariskunnalla ollut lapsenhoito-ongelmia.
Mitä köyhempi perhe, sitä enemmän se tekee lapsia. Oikeasti köyhissä kehitysmaissa eläkejärjestelmää ei ole ja mitä enemmän teet lapsia, sitä suurempi sinulla on ”eläke”, kun vanhenet; lapsilla on kulttuurin mukainen velvollisuus elättää sinut hautaan, kun et enää jaksa tehdä töitä. Niin kuin vielä Suomessa 1950- ja 1960-luvulla.

MINUN nuoruudessani oli apukoulujärjestelmä. Se tarkoitti sitä, että ne yksilöt, jotka eivät sopeutuneet koulujärjestelmään, pantiin apukouluun, jotta he eivät haittaisi muiden opetusta. Nyt sukupolvi sitten kehiteltiin kouluavustajasysteemi, joka tarkoitti sitä, että tällainen hidastajuisempi pannaan oppimaan omaopettajasysteemillä. Ajatus on varmaan hyvä, mutta sillä systeemillä annettiin häiriköille mahdollisuus häiritä opetusta, eli niiltä, jotka halusivat oppia kunnolla. He eivät saaneet rauhallista opetusta.

EPÄILENPÄ, että myös ne koulukiusaajat palautettiin tällä systeemillä muiden oppilaiden joukkoon ja nyt ihmetellään sitä, miksi koulukiusaaminen on lisääntynyt koulussa. Eräs tuttuni sanoi asian näin: ”Oppilaille ei saa tulla sieluunsa rupia.” Kuinkahan monelle koulukiusatulle tulee?

NYKYINEN päiväkotijärjestelmä tuo meille sosiaalisia lapsia, joista tulee sosiaalisia nuoria. Jos heiltä vaaditaan joukkueurheilussa jotain, alkaa mökötys ja jäädään pois harjoituksista. Harjoituksiin tullaan ja sieltä lähdetään, milloin halutaan ja harjoituksissa ei saa tulla hiki, nuoren psyykeä ei saa viedä epämukavuusalueelle; siis kunnon harjoittelu kielletään, pelataan ”höntsää”. Se mikä voitetaan sosiaalisessa palloilussa, hävitään muussa. Kenties itse pelissä. Niin kuin sanoin taannoin eräälle kysyjälle, joka ihmetteli, että eikös se näin pidä ollakin: ”Mihinkäs he sitten valmentajaa tarvitsevat?”.

EI ihme, jos ei peruskoulun jälkeen opiskelu ja työ kaikille kiinnosta, työnkin pitää olla sellaista, ettei tarvitse mennä epämukavuusalueelle. Aivan aikuisen oikeasti, monenko työ on täydellisen mukavaa ja antoisaa, eikös työn tarkoitus ole ollut aina täällä maatalouskulttuurin synnynsijoilla, että kun väsyneenä tulet kotiin töiden jälkeen toteat itsellesi, että tulipa tänään tehtyä kunnon työpäivä ja saaduksi jotain aikaiseksi. Siksihän motintekijäkin voi olla illalla työhönsä tyytyväinen, kun katselee mottipinoaan ylpeänä.

SUOMESSAon juuri tulleiden tilastojen mukaan 400 000 kengänkuluttajaa maksuhäiriölistoilla, saman verran syö mielialalääkkeitä. Siihen kun päälle pannaan murhamiehet, rikolliset, muuten vaan elämästä pihalla olijat ja pimeän työn tekijät, alkaa tilanne olla se, että hullu on uusi normaali. On parempi olla kotona lukkojen takana, kun pitää pelätä koko ajan milloin tulee koppiauto ja kantaa sinut jalat puoli metriä ilmassa ottamaan hurukyytiä.

RAIMO TUORINIEMI
Kirjoittaja on yrittäjä
ja jalkapallofani