Kuuntelen musiikkia päivittäin. Varsinkin silloin kun olen erityisen surullinen, iloinen tai vihainen. Musiikki saa minut aina paremmalle tuulelle, jotenkin se vain rentouttaa ja rauhoittaa mieltä. Olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen, ei ole mitään musiikkilajia mitä en millään kestäisi kuunnella. No, paitsi ehkä semmoinen hevimetalli, jossa öristään eikä sanoista saa mitään selvää. Voikohan sitä edes kutsuakaan musiikiksi? Erityisen lähellä sydäntäni on rap-musiikki, varsinkin suomalainen rap. Kesti kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin löysin juuri tämän musiikkilajin omakseni.
Ala-asteella kuuntelin oikeastaan sitä mitä kaikki muutkin eli lähinnä Gimmeliä, Tik Takia ja Pikku G:tä. Musiikilla ei ollut sen suurempaa merkitystä elämässäni, kunhan vaan jotain piti kuunnella. Suuri suosikkini oli jonkin aikaa myös eräs yhtye nimeltä O-Zone (iso osa ihmisistä varmasti muistaa ”maiahii maiahuu maiahaa maiahaha”-rallatuksen). Olisinkohan ollut 11-vuotias kun toden teolla tykästyin bändiin nimeltä Green Day. Fanitin kyseistä bändiä monen vuoden ajan, ja muutenkin yläasteen alkupuolella kuuntelin paljon rockia. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että tämäkään ei ole se minun juttuni. Sitten, tapahtui ilmiö nimeltä Cheek.
Kesällä 2008 alkoi radiossa soimaan hyvinkin tuttu biisi nimeltä Liekeissä. Tykkäsin kovasti, ja ystävältäni lainasin koko levyn kuunneltavaksi. Kuinkahan monta kertaa lie kulutin sen levyn puhki, ja opettelin sanoja ulkoa. Kävipä vielä niinkin hyvä tuuri, että nuorisotoimi oli järjestämässä Cheekin keikkaa puistonkulmalle, päivämäärä taisi olla 31.10.2008. Sinne mentiin ystävien kanssa innoissamme jonottamaan, ja se elämäni ensimmäinen Cheekin keikka oli kyllä monin tavoin herättelevä kokemus. Silloin tajusin, että tämä voisi olla juuri se mun juttu.
Siitä päivästä lähtien alettiin parin ystävän kanssa kierrellä Cheekin keikoilla ympäri Suomea. On lähdetty aamuviiden junalla Ylivieskaan ja pyöritty siellä puoli päivää, jotta päästäisiin näkemään keikka illalla. On jonotettu hyytävässä pakkasessa Pyhäsalmen nuorisotalon edessä, kunnes järjestyksenvalvoja säälistä päästi sisälle odottamaan. On menty jopa Tallinnan risteilylle ja Helsingin jäähallille asti. Rahaa on palannut enemmän kuin uskallan ajatellakaan, mutta on se ollut sen arvoista. Niin monta kokemusta rikkaampana on palattu aina kotiin, ja juuri niiden keikkojen ja musiikin avulla jaksoi 3 rankkaa vuotta lukiossa, ja nämä lukion jälkeiset vuodetkin.
En voi sanoa muuta kuin että olen äärimmäisen onnellinen, että on ollut tuommoinen voimavara vaikeinakin hetkinä, ja senkin takia olen varmasti säästynyt monelta pahalta. Cheekin musiikin myötä olen vuosien varrella löytänyt monia, monia muitakin artisteja, ja on tullut käytyä yhdellä jos toisellakin keikalla. Hymyssä suin muistelen noita kaikkia reissuja, ja hymyssä suin mietin myös tulevia reissuja. Päällimmäisenä totta kai elokuun Olympiastadionin konsertit! Enpä olisi silloin alkuaikoina uskonut, että sinne asti mentäisiin! Pakko sanoa, että arvostan Jare Tiihosta ihmisenä suuresti, sanoipa muut (vihaajat) mitä tahansa.
Toisena suosikkiartistinani ja esikuvanani on pakko mainita myös Brädi. Hänelle, jos kenelle toivoisin menestystä, koska siinä on todellinen esimerkki artistista, joka jaksaa aina ottaa faninsa huomioon ja osuu biiseillään aina asian ytimeen! Tämä kirjoitus onkin hyvä päättää Brädin biisin (jossa mukana Toni Wirtanen) Hätähuuto-sanoihin:
”Miks sä ees koittasit miellyttää, jengii, joka sua eteenpäin ei vie yhtään. Ei ne välitä sun tuskastas, jos et hyödytä niit, saat viruu putkassas. Mä kuulen huudot, tukahtuneet hälinään, ja lupaan olla täs, jos kukaan muu ei välitä. Mun ystävist’ ei yksikään yksinään tarpoo tääl saa, käännän sun kasvot valoon, niin varjot jää taa.”
Marja Lehtola on 21-vuotias nainen, joka asustelee Kiuruvedellä Misu-kissansa kanssa… Ja miettii, mitä tekisi isona.